jatkoin päiväkirjojen lukemista sit koko hemmetin illan viimesen merkinnän jälkeen, ja niitä on paljon, joten nukkumisesta ei parina sitä seuraavana yönä oo oikeen tullu mitään. päivätkin on menny aika ahdistuneissa olotiloissa. tunnen kuinka se vanha tuttu möykky tai aukko on kiinnittyny lujasti kiinni kurkkuun ja rintalastaan. se tyhjyyden, yksinäisyyden, hylätykstulemisen ja ulkopuolisuuden tunne, jonka liitän siihen huoneeseen joka mulla oli, kun asuin vielä kotona alaikäsenä. siihen samaan huoneeseen, jossa makasin sängyssä päivät ja istuin pöydän ääressä kirjottamassa yöt. enkä pelkästään siihen fyysiseen tilaan, vaan koko siihen ajanjaksoon joka kesti ainakin kaks vuotta.

en mä tässä ja nyt oikein ymmärrä miten jäin ylipäätään henkiin, kun voin niin älyttömän huonosti. muistan ettei mulla ollu esimerkiks mitään ruokahalua, vaan yritin aina välillä pakottaa itteni syömään: painoin hädintuskin 40 kiloa. vasta paljon myöhemmin ton pimeen kauden jälkeen pääsin kunnon avun piiriin sen vastenmielisen pakkopsykologin sijaan. en kyl ymmärrä paljoa muutakaan siitä, miten nuoren ihmisen elämä saatto olla noin yksulotteista, eikä kukaan nähny sitä. olin tietysti tosi hyvä peittämään sen aukon jota kannoin, kirjotin siitä rehellisesti päiväkirjoihin - mut eipä toisaalta ollu kovin paljoa porukkaakaan joille näyttää, tai olla näyttämättä totuutta. mulla ei ollu yhtäkään tervettä tai normaalia ihmissuhdetta. mulla ei käytännössä ollu ihmissuhteita.

nyt reilusti yli 20 vuotta myöhemmin ei tarvii muistojen lisäks kauheesti hapuilla päiväkirjojen rivien välistä sitä, kuinka paskassa jamassa kaikki oli. kyllä mä tiesin jo sillon, et toi ei ollu normaalia, en vaan muistanu sen tietoisuuden laajuutta enkä läpitunkevuutta.