nostin viikonloppuna ankeen peffani ylös sängystä ja menin laittamaan saumurille oman paikan ateljeelle. mulla on nyt pieni ompelunurkkaus syvennyksessä ikkunan edessä, kaukana maalaussotkuista.  kai se vaati ainoastaan sen ryhtymisen. korjasin kassillisen vaatteita jotka on odottanu ainakin viis vuotta sitä, että saisin koneen kuntoon.

oon tuntenu maalaamisen kutsun jo kauan. ideat on ilmestyny kuvina päähän, pieninä välähdyksinä sillon kun keskittyy johonkin muuhun tai yrittää esimerkiks nukkua tai herätä. vedostin useempi viikko taaksepäin jokusen monotypian pleksillä, ne oli lähinnä kokeiluja joista puolet onnistu jotenkin. todennäkösesti ne kaikki päätyy silti roskiin seuraavalla siivouskerralla. jatkoin myös muutamaa isoa maalausta jotka jäi aiemmin keväällä kesken. viime- ja sitä edeltävänä viikonloppuna maalasin myös. käytiin yks päivä hakemassa kissoille tarvikkeita, kun bongasin viereisessä liiketilassa myymälän josta oon aiemminkin tilannu maalauspohjia. käveltiin sisään ja mä ostin kaheksan kangasta, joista kuuteen alotin uudet maalaukset sunnuntaina ja eilen.

viimesen parin kuukauden aikana oon siis yrittäny maalata ainakin 12-24 tuntia, kunnes eilen myöhään illalla älysin, et mä en oo saanu esimerkiks tänä vuonna yhtä ainuttakaan työtä valmiiks. en oo tyytyväinen mihinkään: maalaan kaiken päälle uudelleen ja uudelleen joko saman session päättyessä tai seuraavalla kerralla. en saa ilmastua sitä minkä haluan sanoa ja nähdä ja mikä haluaa musta ulos. viimesimmät myyntivalmiit, onnistuneet työt on vuosilta 2018 ja 2019. se, että mä maalaan vain itteäni varten, ei tuota mitään järkevää. ei ainakaan näissä mielentiloissa jotka on ollu tän vuoden teema. 

totesin lannistuneena et ateljeella vimmatusti pakkomaalaaminen on tällä hetkellä paitsi ajan, energian ja materiaalien, myös itseluottamuksen tuhlaamista.

mä en kykene työskentelemään näiden visuaalisesti rikkinäisten aivojeni kanssa enää taiteen parissa. silmän ja käden yhteistyö ei pelaa, taidot ja halut ei yksinkertasesti kohtaa. se pitää vaan kyetä myöntämään.

jätin kai sit hiljaset, ainakin väliaikaset, hyvästit taiteellenikin viime yönä. en jaksanu edes itkee kunnolla.