aika monta hormonikiertoa meni ilman sen suurempia vaikeiluja mut nyt on jo toista viikkoa kokonaisvaltasesti tosi huono olo. kaikki mahdolliset psyykkiset, fyysiset ja suorastaan metafyysiset kriisit päällä. on aika hankala olla elossa kun tuntuu siltä että jopa oma iho on huonosti päällä ja hampaat väärin suussa. en tiedä mikä olen ja onko se yhteydessä siihen mikä luulen olevani tai sanon muille olevani. mitä oon ollut, mitä musta tulee? onko se mikään totta, todellisuutta? onko sama minä täällä ens vuonna? onko mulla sama keho kuin syntyessä vaikka kaikki solut on uusiutuneet? hyi hitto. ei pitäis ajatella mitään näin henkilökohtasta koska se johtaa dissosiointiin, ja se taas yllättää aina kuvottavuudellaan. on luultavimmin faktaa, että ilman ruumista mä en ole olemassa, mut sen käsittäminen sinkoaa mut jonnekin todella pelottavaan paikkaan.

kesä voi olla ruumiillisuudessaan ruumiilliselle yhtä helvettiä. noin vuos sit kirjotin somepostauksessa - jonka onneks kuitenkin jätin julkasematta - siitä kuinka toivoisin että olis mahdollista olla vain aivoihin kytketty piuha joka kommunikois muun maailman kanssa kuten tekoäly. kaikesta sitä ihminen itelleen kehittääkin ongelmia. luultavasti näin keskellä kesää kohdattava syntymäpäivä ajaa mut aina näihin ontologisiin ahdistuneisuuksiin.

eilen itkin ateljeella ja vedostin grafiikkaa, mut vedostinpa kuitenkin, kun en tienny miten päin olla. jälki oli niin autenttista kuin se sellasten tunnehyökyjen puristimissa on, mut ehkä jopa kehystän yhden niistä neljästä monotypiasta jotka tein. en tiedä oonko aivan samaa mieltä, mut kuvataiteilija soile yli-mäyry mainitsee kirjassaan palava tuhka: "onnistunein työsi on itsellesi vierain".

no jos sen työn tekee jossakin ihme tiloissa joissa ei oikeen tajua muuta kuin jonkin abstraktin tunteen äkillisen ulostamisen tarpeen, niin kai se jälkeläinen nyt on todella vieras.

hmmm. joo, kaupallisessa mielessä onnistunein eli esimerkiks muiden eniten kehuma maalaus on yleensä ollu sellanen, jossa on astunu sille alueelle jossa miellytetään muita, eli maalataan jotakin helposti käsitettävää. ne mistä muut on pitäneet eniten ja joista oon tehny vaikkapa replikoita tilauksesta on usein muuttunu vieraiks, koska ne on alkanu ällöttää kuin liian pitkään jauhettu purkka. henkilökohtanen mut itellekin vähän mysteerinen työ on musta paremmin onnistunu, koska sillon prosessi on saanu tapahtua luonnollisesti ilman että kukaan on menny väliin arvostelemaan. teoshan tavallaan valmistuu vasta kun joku tulkitsee sen. yli-mäyry on melko bisnesorientoitunut kansainvälinen taiteilija joten ehkä sille merkitsee enemmän toisenlaiset näkökulmat onnistumisessa kuin mulle.

koko taiteen tekemisen ja onnistuneisuuden määritelmät meni kyllä mulla uusiks sillon kun istuin pyörätuolissa sairaalassa ja päätin että jatkan maalaamista siitä mihin se ennen halvaantumista jäi. nykyisin haluun lähinnä miellyttää itteäni: niin prosessissa kuin tulkintojen suhteen. mulla on vapaus tehdä kaikki intuitiivisesti - koska en yritä enää tienata taiteella - tai olla tekemättä. mitään taidetta.

ei mun kyllä tästä pitäny kirjottaa, mut ehkä hyvä että alan nyt näköjään päästä vihdoin lomafiilikseen. ensimmäisen viikon oikeestaan nukuin ja hereillä ollessani ahdistuin ja tylsistyin. eilen tapasin rakasta ystävääni ja sen puolisoa ja alko ekaa kertaa tuntua siltä että saa hengittää, nauraa ja olla vapaasti. tänään anoppi halus leipoa synttärikakun ja sekin kohtaaminen oli ihan antoisa. oon pystyny lukemaan pari kirjaa. ja sain mä sen vanhan survival-pelinkin lopulta toimimaan, mut ei se oo ollu aivan niin innostava ja koukuttava kuin nuoruudesta muistelin. tietenkään. parhaat viihteeseen liittyvät kultaiset muistothan kytkeytyy itse asiassa siihen elämän kokonaisuuteen siltä ajalta. siihen tiettyyn vaiheeseen ja niihin ihmisiin, ja muutoin aivottoman uppoutumisen ihanuuteen.

heinäsirkkoja on kaikkialla ihan hirveesti, ja mustarastaat livertelee ympäri vuorokauden vieläkin niinku pesintäkausi olis vasta alkamassa.