joinain päivinä suurin saavutus on se et saa revittyä vanhat kynsilakat irti sormista, toisinaan jaksaa maalata kuutisen tuntia ja saa valtavan työn kiikutettua seuraavana päivänä näyttelyyn myyntiin.

sanoisin et kolmannen sairaslomakuukauden kohdalla aloin tuntee itteni lopulta levänneeks ja vasta pari viikkoa sit rupesin kaipaamaan jotain ylimäärästä, uutta tekemistä: olemassaolo ei enää ollu pelkkää selviytymistä siitä itsestään. aloin maalata, kuukausien tauon jälkeen. edes kesälomalla en muista ehtineeni.

sain tällä viikolla valmiiks kaks isoa ja vaativaa maalausta, eli puolet niistä nyt yhteensä neljästä myyntivalmiista työstä jotka on syntyny aivovamman ja taideuran virallisen jättämisen jälkeen. oon toki maalannu kaikki nää vuodet - tai maalaillu - mut valmista ei oo tahtonu tulla. mulla on myös ideat ja aihiot jo noin viiteen seuraavaan tauluun. eli ateljeella on nyt puolivalmiina kolme maalausta: yks valtava, yks melko iso ja yks keskikokonen.

tänään kehittelin päässäni omakuvan tekemistä, mut se voi osottautua vaikeeks (psyykkisesti) enkä osaa sanoo toteutuuko se. oon elämäni aikana maalannu vaan kaks omakuvaa, ja ne oli abstrakteja. toinen oli pelkkä harmaa pystyviiva ja toinen jonkinlainen hailakanvärinen soikio. muistan olleeni sillon tosi ahdistunu jonakin väkivaltasen aurinkoisena maaliskuuna. mulla ei ollu vielä omaa studiota vaan vuokrattu työhuone yhdessä vanhassa taidetalossa. mun piti lämmittää kaminaa siellä iltasin ja hiiret söi tiensä mun eväskassin pohjan läpi pähkinöihin jotka unohdin laittaa jemmaan. sen muistan myös, et huolimatta ahdistuksesta inspis oli voimakas, niinku aina keväisin: hypomaanista ja vähän neuroottista touhua. oisin halunnu jäädä aina yöt läpeensä maalaamaan, mut piti käydä töissä. ja oli parisuhde - huono jälleen - josta ois jälkikäteen tajunneena pitäny lähtee jo tuolloin eikä jatkaa vielä vuosikausia.

oon edelleen nähny unia näistä hemmetin eksistäni. tää edellämainittu on mukana tosi usein, ja vaik meiän suhde oli loppuvuosinaan kurjassa kunnossa, koen et ollaan nykyisin hyvissä väleissä. viestitellään välillä somen kautta tai muuten kuulumisia ja taidetaan tietää molemmat et oltiin vääriä ihmisiä toisillemme ja sittemmin tavattiin paremmin sopivat kumppanit. eli vaikka mua kaduttaa et venytettiin yhteiseloamme liian pitkään, tuli se siinä mielessä myös kaluttua läpi, joten se ei oo jääny ratkaisemattomaks traumaks niinku ne nuorempana koetut, joihin en koskaan oo saanu mitään selvyyttä tai lopputulosta. unissa tää eksä on aina nyksänsä kanssa, mut ei mitenkään dissaa mua, enkä mä edes kaipaa sen perään. en unissa enkä valve-elämässä.

on parikin entistä ihastusta, siis ihmisiä joista oon ollu epätoivosen kiinnostunu joskus sen kaikkein vaikeimman romanttisen ajanjakson jälkeen, alle kolmekymppisenä. kaikkien kanssa on ollu jotain säätöä, seksuaalistakin, mut enimmäkseen taas ykspuolista, ja se hävettää ja surettaakin mua ihan saatanasti jälkikäteen. ei kai mikään oo nolompaa kuin omien tunteidensa avoimesti osoittaminen ja vastakaiutta jääminen? henkinen ja ruumiillinen antautuminen, kun on itse niin tarvitseva ja yksin. näistä kolmesta kaks halus lisäks oikeesti jonkun muun kuin mut, ja toimivat ite epämoraalisesti vehtaamalla mun kanssa ja varmaan nauttimalla mun huomiosta, mut valitsivat sit kuitenkin ne toiset naiset ja dumppas mut jonnekin. kolmas oli muuten vaan mahdoton yhtälö, mut siihen ihmiseen mä olin sit tietysti aivan pohjattoman rakastunut, jopa siinä määrin et yhä nykyäänkin huomaan ajattelevani yksityisesti, et jos joskus päädyn olemaan sinkku, mikään ei vältämättä estäis etsimästä sitä jostain maailmankolkasta. tunne oli nimittäin molemminpuolinen, mut kyseinen kuvio ei vaan hyvin monelta osalta ois voinu toimia. intohimon kääntöpuolena oltais luultavasti pari joka tuhoais toisensa.

en tiedä kuka näitä lässytyksiä jaksaa lukea, mut eipä sen väliäkään kun kirjotan enemmän itelleni niinku oon aina päiväkirjaa kirjottanu. unessa yks näistä äsken tarkottamistani tyypeistä oli menossa naimisiin, ja mut oli kutsuttu. mä en voinu uskoa et se oli tapahtumassa, ei tulis kuuloonkaan et se ikinä astuis kenenkään kans avioliittoon, mut yllättyneen lisäks mä olin tietysti aika hajalla. tunsin jo toistamiseen jääneeni hylkiöks ja heräsin masentuneena.

päällimmäisenä mietin tässä nyt sitä, et ois vaan pitäny uskaltaa heittäytyy nuorempana vielä rohkeemmin noihin romansseihin, eikä haikailla jälkikäteen jotain mitä ei ikinä saavuttanu. mut enhän mä kyenny, mut oli torjuttu jo siihen mennessä niin monta kertaa, mua oli petetty ja käytetty ja sit jätetty. mä en ikinä riittäny kenellekään - tai olin toisille liikaa. tein kaiken aina väärin. mä luultavasti heittäydyin jo niin paljon kuin kykenin ja se nyt ei vaan menny kauheen hyvin.

huomenna tapaan koulutussuunnittelijat ja sit vissiin selkiytyy alkavien opintojen muoto ja kesto.