aikasin aamulla ulkona oli elokuun lopun tuntu: kuustoista astetta, ei enää niin hehkuva aurinko vaan pikemminkin kelmeä, lehtiä nurmikolla ja koivun siemeniä ilmassa kuin villiintyneitä hyönteisiä. helteet on kurittanu luontoa niin et se on jo synnyttäny ennenaikasesti - nyt kaikki alkaa olla ohi ja kuolla.

ja niin mä kävin hoitamassa toisiks viimesen duunipäiväni, ja sain tehtyy kaiken mitä suunnittelinkin, koska mulla oli työrauha. silti päivän päättyessä olin aivan lopussa, intensiivinen keskittyminen vaatii rikkinäisiltä aivoilta niin paljon. eikä mun omat ajatukset hiljene koskaan. oon tänään miettiny et siksikö mua nukuttaa nykyään jatkuvasti, kun en saa taukoa edes iteltäni. pitää koko ajan ajatella jollain kolmella eri tasolla.

duunipäivän taittoi omituinen tunne siitä et jotain on vialla. kysyin työkaverilta, jonka kans työskennellään vierekkäisissä tiloissa ja se on eka johon tuolla ikinä tutustuin, et onks kaikki ookoo. se sano, että ei, koska faija kuoli viikonloppuna. ilmasin osanottoni ja kerroin tietäväni mitä se on koska hyvästelin omani toissakesänä. juteltiin hetki siitä mitä oli tapahtunu. tää mun ikäinen mies puuskutti ja puhisi eikä näyttäny oikein tietävän mitä oli tekemässä kamoilla joita haki naulakolta.

mä oon nähny niitä niin paljon: miehiä, jotka kieltäytyy itkemästä. otsasuonet pullistuu, silmät lasittuu ja naama punottaa, mutta rrrkele kun itkeminen on vaarallista.

- saanko mä halata sua, kysyin.

työkaveri tuli kohti, levitti alistuneena kätensä ja mä tajusin kuinka lyhyt oon siihen verrattuna ja halasin sitä kuin lapsi aikuista. toistin, että tiedän miltä tuntuu, ja se on ihan perseestä, kauheinta mitä on. mies uskalsi murtua, nyyhkytti vähän. silitin sen selkää.

- kiitos. sulla on sydän paikallaan, se sanoi ja meni pois, ehkäpä enemmän tolaltaan kuin ennen halausta.

sit mä vuorostani keräilin itteäni tovin, kun muistin millasta se kaikki olikaan, poliisit ovella, puoliso istuttamassa mua sohvalle kun se ajatteli et ehkä pyörryn tai jotain, mut emmä pyörtyny vaan aloin saman tien järjestellä asioita, oma syyllisyydentunne joka iski noin tunnin kuluttua siitä kun asia oli sisäistetty. ja se epätodellisuus ja samalla kaiken peruuttamattomuus, kun poliisi halaa lähtiessä. ei poliisit halaa. halaaminen on niin koskettavaa vaikeella hetkellä et se on aina riski. silti sitä tarvitaan.

juteltiin mun lopetellessa päivää vielä hetki duunikaverin kans. tiedän sen siskon ja pyysin lähettämään osanotot myös sille. oonki sit loppupäivän ollu aika ankeissa tunnelmissa. toivon et voisin kantaa edes osan toisen taakasta, et oisin ehtiny jutella vielä vähän enemmän sen kanssa. se on niitä harvoja kivoja tyyppejä tuolla joita jään kaipaamaan. ehkä mä kannankin sitä taakkaa tässä, kun edelleen on myrtyny ja jotenki neuvoton olo. toinenkin miespuolinen työkaveri käy läpi äitinsä sädehoitoja kuoleman keikkuessa joka viikko kalenterissa ja sanoo, että "me [sukunimi]n miehet ei murruta", kasvot jäykkinä kun kyynel valuu silmäkulmasta kuitenkin. mä jotenkin myötäelän näiden lukkiutuneiden miesten tunnemöykyt, suren niiden puolesta.

ite en edes kykenis menemään töihin jos mulla olis vastaavat tilanteet. mut sinne ne menee, hammasta purren, otsasuonet pullistellen.

ue78e2.jpg

mulla on ammatillisen kuntoutuksen ekan jakson lukujärjestys edessäni. täytin esitietokyselyn, varasin kasvisruokavalion ja majotuksen tarvittaville päiville. kahen viikon päästä oon siellä, täysin uudenlaisten haasteiden edessä, aivan yksin.

totta helvetissä oon kauhuissani.