kahlasin sen pitkän kaksoismurhaoikkiksen läpi ja siirryin jo seuraavaan. en voi kun pyöritellä silmiäni läheisiään tappavien ihmisten typeryydelle ja pokalle, jolla ne kuvittelee pääsevänsä pälkähästä todella raskauttavien todisteiden edessä. pahimmat jopa nousee sinne todistajanaitioon puhumaan ittensä pussiin. näissäkin keisseissä kaiken tapahtuneen peittely-yritykset on niin naurettavia et ihmettelen, kuinka syytetyille nimitetyt puolustusasianajajat edes viittii edustaa asiakkaitaan. suurin osahan joutuu tekemään sen ilmaseksi. palkatut, vaikkapa miljardööri robert (the jinx) durstin lakimiehet toki ottaa shekit varmaan ihan mielellään vastaan, oli valamiesten ratkasu mikä hyvänsä.

eilen sain taas jonkun ihmeen itkukohtauksen. kesken lumitöiden, ennen yhtä tapaamista. se ei ollu paniikkia, vaan jonkinlainen voimattomuus iski niin et painuin psyykkisesti kasaan. ois tehny mieli vaan heittäytyy sinne saakutin hankeen ja irrota todellisuudesta kaiken sen valkeuden ja kylmyyden turruttamana. itkin aikani ja helpotti. kai se oli jotain stressin patoutumista taas. puoliso sano et mun pitää puhua asioista enemmän, muuten käy näin. mä vastasin etten haluu edes ajatella olotilojani saati puhuu niistä.

tänäaamuna metsäpolulla töihin kävellessä totesin mielessäni etten mä osais puhuu itestäni edelleenkään kenellekään muulle kuin ammattiauttajille. en taida uskoo et kukaan kestää mun synkkyyttä. kun alotin mun viimesimmän terapian neljä vuotta sit joulukuussa, terapeutti kysy tutustumiskäynnin lopuks, olisinko mä valmis työskentelemään näiden mun traumojen äärellä.

- oot sä valmis?, mä kysyin puolestani siltä.