mun penkkiurheilulaji on lätkä. rikkinäiset aivot ei kestä sitä, sitäkään.
ei siis kammota huominen suomen kultaottelu kanadan vuoksi, vaan sen oksettavan aistiyliherkkyyden, jonka takii pitää paeta makkariin ja laittaa korvatulpat päähän kesken ratkasun hetkien. kaks erää menee vielä jotenkin, mut kolmannessa mä en enää ymmärrä mitään, koska mun kognitio on niin sekasin. en kykene ottamaan dataa vastaan. hyvä seurata semifinaalista suurin osa tyyliin sohvalla sikiöasennossa silmät kiinni. lol.
- mitähän siitä mun ammatillisesta kuntoutuksestaki tulee, ku emmä kestä enää mitään.
- kyl se siitä sitte pikkuhiljaa.
- mutku mul on tää olo koko ajan, joka päivä, ja tää vaan pahenee.
tekis mieli mennä taas yöks ateljeelle, jotta sais olla yksin, mut en jaksa edes pakata tavaroitani ja kävellä sinne. noin vuos sitten mä alistuneesti hyväksyin vihdoin tosiasian, et tuun olee väsyny koko loppuelämäni. en kyl tienny et muuttuisin vieläkin väsyneemmäks. on uskomatonta, ettei aivovaurion jälkeistä fatiikkia määritellä vielä todelliseksi, pysyväksi oireeksi esimerkiks työkyvyttömyyseläkkeen tullessa kyseeseen. käsittääkseni sen asian muuttamisen eteen tehään kuitenkin duunia järjestötasolla.
ulkona on huumaava tuoksu. en tiedä mitkä kukat tuoksuu kun tuomi ja norjanangervo alkaa jo varistaa kukintojaan, eikä syreenit oo vielä auennu. pihlajatko muka? mun orvokit ja kerrotut miljoonakellot on toisella puolella pihaa. olisin halunnu nauttia parvekkeella siitä mikä ikinä tuoksuikaan, koska ihana luonto helpottaa kaikkee, mut joku ihana luontokappale käytti siimaleikkuria puron tuolla puolen ja se resonoi inhottavasti tiiliseinän kautta mun päähän.
noh, se mikä auttaa tähän ylikuormitukseen on piirtäminen. oon piirtäny ihan helvetisti viimesten kuukausien aikana - koska oon ollu ihan helvetin ylikuormittunu. levitin viime viikolla kaikki mun tänä vuonna tehdyt mustavalkoset graafiset jutut ateljeen isolle pöydälle ja hetken pohdin, et hmm, oisko niissä aineksia yhteen tulevaan kesänäyttelyyn osallistumiseen. sen teema periaatteessa sopis niihin. pysäytin itteni kun aloin miettiä paspisten ja kehysten ettimistä. ei. en enää ikinä halua joutua hinnottelemaan tai myymään mitään. se elämä on takanapäin. tiesin sen siitä ahdistavasta olosta heti kun ajatus käänty käytännön järjestelyyn. niinku oisin viemässä itteäni uhrilahjaks jonnekin ahnaan yleisön eteen ja tajuaisin siinä kohtaa kun raotan verhoo, et paluuta ei sit oo.
mä suostun tekemään taidetta enää tasan siks, että se on musta kivaa ja henkilökohtasesti antoisaa, koska muuten se lakkaa taas olemasta kivaa ja henkilökohtasesti antoisaa.
