neljätoista kirjaa. alotan ehkä jonkun härkösen uudemmista romaaneista seuraavaks, kun en oo niistä yhtäkään lukenu. en oo pitäny sen uudemmasta tuotannosta - noh, oikeestaan kaikki avoimien ovien päivän jälkeen on enimmäkseen kuraa - mut toisaalta tässä on taas kulunu vuosia välissä kun oisin koskenu mihinkään sen tuoreeseen, et ehkä näen nyt toisin. luinko pari vuotta sitten kaikki oikein? no joo, heikosti positiivinen ja loppuunkäsitelty oli ihan semi-ok, mutta ne onkin omakohtasia muistelmia raskaista aiheista. härkösen fiktio on kyllä ollu rasittavaa saman toistoa vuoden 1998 jälkeen. siis jopa samoja läppiä, samoja hahmoja. ja sen ehkä joskus aikoinaan omaperäiseltä vaikuttaneen dialogin tyyli on alkanu oikeestaan aiheuttaa mussa enemmän ja enemmän epäuskoa ja sen kautta jopa myötähäpeää. suurin ongelma: kirjailija tunkee liikaa omaa persoonaansa fiktioon, omia muistojaan, anekdoottejaan, tyyliään. vaikka kyseessä on näyttelijänkoulutuksen saanu tyyppä. mutta jos aina romaanien välissä kirjottaa kolumneja ja muistelmia omasta elämästään omalla äänellään, väkisin siinä kai sekottuu kaikki yhdeks ja samaks mössöks.

ja kyllä: mä oon todella kriittinen lukija. etenkin sillon jos kiinnyn johonkin ja pidän sitä elämää suurempana yhden teoksen vuoksi. sieltä tullaan sit rytinällä alas eikä mikään enää kelpaa. mulle avoimien ovien päivä oli paras kotimainen romaani vuosikausia, vaikka siihen, siihenkin, törmäsin sattumalta 16-vuotiaana. edelleen mä joskus syön jäätelöö ja avaan sen vaan jostain kohdasta ja luen muutaman sivun. jännä homma, että härkönen itsekin nimeää sen onnistuneimmaksi kirjakseen.

tänään ollu vähän helpompi olla. selvisin apteekista ja hoidin pari asiaa jotka vielä eilen tuntu tuskastumiseen asti ylitsepääsemättömiltä (piilolinssien tilaus, keittiön siivoaminen). huomenna töihin.

aamua pelkään, maailmanlopun ajatukset tulee sillon kun pitäis tehdä lähtöä tai ylipäänsä nousta sängystä (tänään sanoin aamulla "mä en jaksa herätä tähän elämään!" ja vajosin takas tyynylle ja paiskasin toisen naamalleni). mutta enköhän mä jotain helpotuskeinoja keksi. sekin tieto auttaa, et huomenna ei oo niitä kaikkein rasittavimpia tyyppejä duunissa paikalla. ei ainakaan heti aamusta. puoleenpäivään mennessä oon luultavasti jo sujut angstini kanssa ja jaksan ehkä kuunnella sen yhen hemmetin kierosilmäisen kakadun toistamia lauseita. sellasia, joihin se laittaa kysymysmerkin loppuun ja jää odottamaan että keksit jonkun typerän vastauksen, vaikka oikeesti kyseessä on vaan joku autistinen hokema, eikä mikään keskustelu.