soitin varapuheenjohtajalle aika tiukan puhelun lomaviikolla, koska en saanu olla käytännössä rauhassa kuin puolet mahtavista kuudesta päivästä. kun töistä viestiteltiin taas joku pyyntö hoitaa pari asiaa yks päivä, huomasin et mun stressitaso nousi pelottavan ahdistavaks sekä fyysisesti että psyykkisesti, joten tartuin puhelimeen ja vedin rajat. taisin sanoa että "tän täytyy nyt loppua". varapuheenjohtaja on tosi kultanen ihminen eikä millään tavalla painostanu mua tekemään töitä, mut huomasin et nyt liikutaan alueella jossa harmittomat pikkujutut kasaantuu isoks tehtävämöykyks niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin duuneja, vaikka ois pitäny pystyä oikeesti lepäämään ja nollaamaan. palasin lomalta ja pahottelin kyseistä puhelua, mut sanoin et oli pakko. vpj vastas että erittäin hyvä kun rajaan.

yhdessä järjestössä, jossa palvelin vapaaehtosena sihteerinä 8 vuotta, mulle esitettiin mielenkiintonen uhkaus kun jäin sairaslomalle aivovamman takia ja ehdotin et olis mun aika siirtyä nyt elämässä muihin asioihin:

- jos säkin lopetat, tää koko yhdistys lakkautetaan.

mitä oonkaan kirjottanu korvaamattomaksi päätymisestä ja liiasta kiltteydestä, jota niin monet alkaa tosi nopeesti käyttää hyväkseen? toi puheenjohtajan reaktio sinetöi mun päätöksen häipyä.

palkollisena oleminen ei muuta asiaa yhtään, tai jos muuttaa, niin nimenomaan siihen suuntaan et työ ja vapaa-aika on kyettävä erottamaan vielä selkeemmin toisistaan. palkka ei korvaa voimavaroja kuin hyvin pienessä määrin, eikä ainakaan omalla kohdalla liity motivaatioon mitenkään. mulla on vapaaehtoisen ja yhdistystoimijan sydän, mut mun mieli ei kestä sen käytäntöä, ellen mä ala puolustaa omaa jaksamistani.

kuvaava tilanne oli kirjan valmistumisen viimesellä viikolla tässä taannoin. mulla olis ollu oman alani työntekijöiden jaksamista koskeva webinaari, mut kymmenen minuuttia ennen teams-tapaamista tunsin niin järkyttävän uupumuksen valtaavan mun mielen ja kehon, etten kyenny nousemaan jalkeille. joku voima paino mut aivan kasaan sängyssä, ilma oli valuraudanraskas. en oo ikinä ollu niin väsyny. aloin itkee ja laitoin heti koordinaattorille viestin et nyt ei pysty millään osallistumaan. jos ei jaksa ottaa vastaan edes jaksamisen vertaistukea, täytyy kyl jonkun muunkin olla työpaikalla musta huolissaan kuin vain mun itseni.

saatiin joka tapauksessa rahotus mun jatkolle, eli ainakin vuoden loppuun teen samaa hommaa. tästä kaikesta oppineena oon heti loman jälkeen alottanu jaksamisteemasta puhumisen, ja harjottelen joka päivä paitsi tekemään ite sisäisiä valintoja sen eteen, myös sanomaan yhä useammin EI ulospäin. oon sanonu neljästi viimesen puolen vuoden aikana töissä kollegoille olevani huolissani jaksamisestani ja nyt aion pitää huolen et se tasan tarkkaan tulee myös rekisteröidyks. tähän asti kukaan ei oo todella kuullu sitä.

lumet on sulanu aurinkoisen viikon kuluessa niin paljon, et viikonloppuna taidan tarttua oksasaksiin ja leikata takapihan kuusamat alas.