maanantaina purskahdin parin työkaverin edessä itkuun koska kaikki pikkujoulusotkut oli jätetty mulle aamuks ja vissiin oletettu et hoidan nekin. en ollu pystyny juurikaan nukkumaan viikonloppuna (nää jatkuvat uniongelmat on kai myös jonkinlainen hälytyskello siitä et stressiä on liikaa) ja kaikki hiljalleen kasautunu painolasti purkautu sit tolleen tosi ihanan julkisesti. sain kyl halauksia, rohkasuja ja jeesiä niin et pystyin jatkaa päivää. juttelin puhelimessa kolmannen kollegan kanssa vielä kotiin päästyäni ja se onnistu rauhottelemaan mua melko hyvin kun vollotin sillekin.

eilinen pyhäpäivä tuli tarpeeseen ja nukuin ekan kerran viikkoihin kunnolla, puol kymmeneen saakka. työasiat pysy poissa mielestä suurimman osan itsenäisyyspäivää, kunnes illalla alko taas ahdistaa heti kun tajusin et vapaa-aika lähenee loppuaan. mun pitkäaikanen työstressi ei juurikaan hälventyny - toi yhteisön tuki oli lähinnä sellanen pikalaastari akuuttiin tilanteeseen - mut ainakin oon nyt tuonu uupumiseni muiden tietoon.

tahattomasti kylläkin: nolottaa aivan helvetisti jälkikäteen et piti sillä tavalla romahtaa ja itkeskellä, mut ei sille nyt mitään enää mahda.

ilmeisesti oon niin väsyny etten kykene pidättelemään tunteitani.