aamut-aamupäivät on siedettäviä, jos saan hetken rauhan niin et voin juoda yksin kahvia ja lukea. sekään ei aina oo mahdollista, kuten tänään. iltaa kohden joka tapauksessa kaikki synkkenee ja muuttuu oudoks päässä.

tuskailun määrä on sellasta et pohdin nyt, onko masennus uusiutumassa tai jo uusiutunut. ruoka ei maistu, on muisti- ja keskittymishäiriöitä, päätöksentekokyky aivan nollassa - toisaalta neuroottisuus ja pientenkin valintojen jälkikäteen epäily huipussa. näinkö hienosti jaksan terapiatauon? toisaalta ahdistaa jo valmiiks se, et se myöhemmin jatkuu, koska mua ei täl hetkel pätkääkään kiinnosta miettiä mikä mua oikeesti, pohjimmiltaan, vaivaa, ainakaan miettiä sitä kenenkään toisen kanssa. 

ylipäätään loma-aika hajottaa, kuten aina ennenkin. mä haluan olla yksin, en kestä sitä et puoliso on koko ajan läsnä, ja koska sillä ei oo aikatauluja, se haluaa musta jotain. on sillä oikeus haluta, mut musta tulee aina vaan huonotuulisempi.

huomenna töihinkin taas, ei hemmetti. mitä auttaa käydä kerran viikossa väistelemässä ihmisiä, jotta vapaat ei menis toipumiseen, sitten kotona viikko väistelemässä ihmisiä jotta vois toipua? kumpaakin aikaa ja paikkaa kohtaan nousee älyttömät paineet.

noh, ainakin on samastumispintaa saarikoskeen, se on kriiseilly eino leino -kirjan ja hajoavan avioliittonsa kanssa miltei koko noiden päiväkirjojen ajan. epäilee kaikkea, ei pääse eteenpäin, ratkeaa ryyppäämään vähän väliä, ei siedä ihmisiä ja silti kärsii yksinäisyydestä. käy läpi hankalaa ajankohtaa jota kuvailee muunmuassa sanoin syiden ja seurausten sotkuinen verkko ja  aivoja kuristava äärettömyyden aukko.

mä en koe yksinäisyyttä, koska jo hyvin pienestä lapsesta asti oon valinnu olla yksin. mulla oli kalenteri johon kirjotin joidenkin koulupäivien jälkeen muistutuksen: YKSIN. sillä tavoin uskalsin sanoa kavereille, etten voi olla niitten kaa, koska mulla on ikäänku jotain menoa. mun tapa maadottua on olla yksin, häiriöttä. nyt on enenevässä määrin sekava olo, niinku olis kuitenkin hukassa ja yksin. onko tää yksinäisyyttä itsestä? oonko mä ollu liian kauan taas jonkun seurassa (puolison), ja vieraannun siitä mitä aidosti tarviin?

sit kuitenkin näen että tää on tavallaan vallankäyttöä. mä päätän lopulta kaikesta tässä huushollissa. vetelen koko ajan jotain rajoja, säännöstelen niitä määriä joita itestäni ja ajastani annan, ja tuntuu et ne määrät jatkuvasti vähenee, koska en saa palautua täydellisesti ikinä. sama kuvio töissä. missä menee ero sen välillä, et puolustaa omia rajojaan, ja sen, et käyttää valtaa?

oon aika ikävä ihminen sillon kun musta halutaan koko ajan jotain, siis, halutaan mua, mun seuraa, mun voimavaroja. ehkä sellanen ois jollekin muulle mukavaa, mut mulle se on pahinta mitä voi olla. sen sietämiseen auttaa vain se, et saan olla riittävästi, mieluiten yliaikaisesti keskenäni. mun aivot ei jaksa ihmisiä ja niiden tarpeita, hyvä jos kykenen keskittymään yhden keskustelun ajan. mun introverttius eikä erityisherkkyys jaksa. miks ihmisiä puoleensa vetävästä tyypistä on tehty erakkoluonne? mikä erityisherkästä tekee ihmismagneetin? tulee mieleen kissanpelkääjän paradoksi.

haluisin tällä hetkellä käytännössä poistaa aivan kaikki ihmiskontaktit. kai sekin on itsetuhon muoto, tai oire ainakin.

ehkä pitää maalata, käyttää tää veemäinen olo johonkin rakentavaan eikä tuhoavaan, kohtimenevään eikä etäännyttävään. yritän miettiä tätä ajanjaksoa jo imperfektissä, yritän luottaa et tää on taas vaan vaihe. josta ehkä sit syntyy tauluja.

pena: 

- jokin paha vinoutuma minussa on, mutta se saattaa olla luovan työn edellytys.