anopilta tuli tavallinen annos jumalajuttuja kun viestittelin sille viime viikonlopusta. aluks keskustelu oli ihmeen inhimillistä, siis todella yllätyin et anoppi jakso ymmärtää niinkin pitkälle ja esitti paljon lisäkysymyksiä mun voinnista ja historiasta. mut sit aivan yhtäkkiä se joku sen ihmisen, en tiedä, käsitys- tai käsittelykyky ylitty ja puhelimeen alko tulvia huutomerkeillä päätettyjä uskonnollisia julistuksia, kuten jumalan rakkaus parantaa ne sisäiset haavat jotka vihollinen on meihin lyönyt! kun turvaamme häneen ja annamme hänen auttaa! rukouksen tarkoitus on auttaa kärsivää ihmistä sinua!

oon yrittäny kymmenen vuotta luoda jonkinlaista yhteyttä anoppiin, kahden aikuisen ihmisen välistä aitoa suhdetta, mut en oo onnistunu. uskonnollisuus, tässä tapauksessa senkaltanen helluntalaiskiihko jota välillä kutsun psykoosiksi, vetää paksun äänieristetyn verhon näiden kahden aikuisen ihmisen väliin, eikä siinä pysty hengittämään, sen verhon läpi ei näe eikä kuule. hetken ajan eilen kuvittelin et meidän olis mahdollista kohdata, ja päätin avautua ongelmistani todella itelleni epätyypillisesti, mut ei se nytkään ihan toiminu. aina jos mennään yhtään vaikeempien asioiden äärelle, käy näin.

appiukolla on alkoholi, jatkuva pieni päihtymystila maailman ja itsen välissä, anopilla uskonto. mitähän kaikkea nekin pakenee? itseään, maailmaa? itseä suhteessa maailmaan?

välillä mietin, voiko toista ihmistä todella edes kohdata, niinku, missään. itsensä kohtaaminen on jo älyttömän työlästä, saati et sen tulkkais jollekin toiselle ilman näitä erilaisia verhoja. myös verhojen ennakointi, kuten mun tietoisuus anopin kiihkosta estää mua yrittämästä kunnolla, ja se on tavallaan yks verho lisää siinä välissä.

aloin kattoa yhtä maailmanhistorian parhaista sarjoista uudelleen alusta: isojen poikien kauniita ja rohkeita eli kylmää rinkiä. muistan kuinka katoin teininä sitä salaa ilman ääniä telkkarihuoneessa kun muut nukku, sillon kun oz alko pyöriä myöhäisilloissa. sehän oli jo aikanaan (1997-2003) epätavallisen väkivaltanen ja raju sarja, ja mutsi olis varmaan saanu jonkun kohtauksen kun ois tienny et seuraan sitä ja olin vieläpä aika ihastunu ryan o'reilyyn ja chris kelleriin, lol.

mä en sinänsä kaihda väkivaltaa viihteessä jos se on realistista ja sikäli perusteltua - ja miksipä ei vankilasarjassa olis - mut kyl mä nyt kun on enää puoltoista kautta jäljellä, alan pikkasen kyllästyä siihen verenlennättämiseen. oon todella ahminu tota nyt niin paljon kerralla, jaksoa toisen perään kun täytyy ehtiä hyödyntää maksettu suoratoistopalvelu, et ehkä siks alan kyseenalaistaa tappelun määrää, vaikka sarja onkin hyvin kirjotettu ja näyttelijät paria tyyppiä lukuunottamatta loistavia.