oottelen vieläkin et kuollu veri pulpahtais ulos musta, ja mieliala jotenkin sen myötä kohoais, mut keho viivyttelee jotain. oikeestaan luulinkin jo, et oisin palannu parempaan tai edes tasasempaan, mut kyl mä oon sittenki menos taas jonnekin pohjamutiin päin. siks pohdin nyt, et oonks mä jossain välissä tänä kesänä voinu paremmin? vai onks tää pääasiallinen mälsyys tai mustuus oikeestaan jo mun normaali? alkoko tää itse asiassa jo muutaman viikon päästä siitä, kun terapia keväällä päätty? en oo varma, koska en kirjotellu päiväkirjaa sillon vaan keskityin töiden alkamiseen täysillä.

omat tekstit tuntuu itsekeskeisiltä, koska kritisoin itteäni koko ajan masennuksen ja ahdistuksen takia, joten vaikka kirjotan epäitsekkäästä käytöksestäni töissä, on se lopulta itsekästä, koska se pyörii mun ympärillä. itsekeskeisyys on asia jota toivon vähiten olevani, mut sie lienee paradoksi, sekin. jos haluu olla parempi ja epäitsekkäämpi ihminen, vaatii se reflektointikykyä, joka tarkottaa oman käytöksen tietoista tarkkailua. eikös se oo aika itsekästä? pää on syvällä omassa perseessä eikä sieltä sit näe kauheesti mitään, ennenku sieltä tulee voimalla taas ulos, jonkun kriisin eli pysähdyksen tai purkauksen kautta. ja silti se on ainoo keino kehittyä, sen paskasen lärvinsä näkeminen peilistä sen jälkeen. kaiketi. emmä tiedä mitä selitän.

en muista mistä otsikon sitaatti on, mut se on mun mielestä tosi totta. ainoo mitä sen keskellä voi yrittää tehä on nähdä sit edes ittensä paremmin. jos se nyt on edes mahdollista kuten edellä mietin. tässä hetkessä eläminen ja näkeminen on vaikeinta - ja tärkeintä - mitä on.

ehkä ankee olotila aiheuttaa tällasia metafyysisiä umpikujia tahallaan, ajatuskehiä joista ei voi tulla voittajana ulos. ei oikeita kysymyksiä, eikä ainakaan oikeita vastauksia. jatkuva syyllistävä nalkutus päässä.

tekis mieli lähinnä vaan käpertyy hämärään makkariin peittojen alle pariks viikoks. miks en tekis niin, jos se helpottaa? kesä on vuodenaika josta pidän vähiten, ja sen pitäis olla ihan ookoo, vaikkei se enemmistön silmissä ehkä näyttäydy "normaalina". mulle se on normaalia, on aina ollu. se siis, etten näe ihmisiä, käy missään ylimääräsissä tapahtumissa, vaan nukun paljon ja suljen verhot ja kaihtimet aina jos valoo tunkee liikaa huoneeseen, uppoudun eskapismiin. hittooks mä tuolla auringossa väkisin kökötän kun polvet vaan palaa ja tulee huono olo, kun leikkii sitä normaalia.

voi toisaalta olla niinkin, et ehkä mun kannattais yksinmälsäilyn sijaan jäädä vaikka töihin hengailemaan pidemmäks ajaks iltapäivisin. tehdä välttämättömät työt, ja sit lakata tuijottelemasta kellokorttia. tänäänkin jäin pelaamaan viimestä tikkiä päiväkävijöitten kanssa ja oli älyttömän hauskaa. töissä ei oo aikaa ajatella ankeita asioita, koska muiden kuulumiset on tärkeempiä. ihmisten seura eheyttää ja piristää. ja kai mullakin joku myönteinen vaikutus niihin on, kun esimerkiks kaks aika sulkeutunutta ja aiemmin melko negatiivisilta vaikuttanutta ihmistä on alkanu osallistua tapahtumiin ja ryhmiin viikottain ja avautua enemmän elämästään ja asioistaan mulle kahden kesken. ehkä ne on vaan hitaammin lämpenevää tyyppiä - täysin ymmärrettävää päihdetoipujien keskuudessa. ei oo helppoo luottaa kehenkään jos on aina tullu esimerkiks tuomituks.

huomasin joka tapauksessa tänään sekä aamulla että iltapäivällä et mun mieliala selkeesti muuttu työmatkojen aikana parempaan kun olin menossa duunipaikalle ja huonompaan kun lähin sieltä takas kotiin.