eka päivä ilman parin tunnin päikkäreitä herran aikoihin. nukkumisen sijaan join liikaa kahvia neljän maissa, ja siitä tuli aika huono olo. lepäsin hetken silmät kiinni sohvalla viileen lakanan alla, pakotin itteni syömään pienen välipalan ja pääsin kuin pääsinkin ajamaan isoimman nurmikon kolmesta. siltä varalta, et huomenna sataa. istutettiin myös kolme kuunliljaa jotka ostettiin aiemmin. mustaherukat tekee isohkoa satoa, ne olis ihan pakko siirtää tänä vuonna takapihalle, koska pensaat ei mahdu enää itseensä nykyisellä paikalla. yks liuskekivihomma on myös listalla. joka kesälle on ollu aina projekteja, joillekin isompia kuin toisille. enempää tuskin tänä vuonna jaksaa kuin ne mitä on jo tehty ja muutama pieni mitä on suunniteltu - mä haluun nimittäin myös viettää vähän hiljaiseloa ennen elämäni seuraavaa suurta haastetta, koska varsinaista lomaa ennen kuntoutukseen lähtöä ei ole.

olis kyl kiva jo saada tarkempaa tietoa kurssin sisällöstä, kuten eri jaksojen ajankohdat, mut kelalta ei oo tullu vielä kirjettä, jonka pitäis sisältää myös esitietokysely mulle täytettäväksi.

heräsin taas neljän ja sit kuuden tienoilla, koska sellasta se nyt on ollu edelleen. puhelimeen oli tullu aamuyöllä parikymmentä vihasta viestiä lisää, joista viimesin oli niin törkeä että laitoin kaikki mahdolliset blokkaukset päälle. olin sen verran armelias et odotin, josko uus vuorokausi ois tuonu jotakin viisautta päihdepsykoosiin, mut pahemmaksihan se meni. retkahduspäivästä alkaen kaikki on menny vaan sairaalloisempaan suuntaan. kuten aina ennenkin. montakohan kymmentä kertaa tää on nähty. nukahdin onneks vielä ja nukuin puol yhteentoista.

mieli on raskas, koska aiemmin mainitsemani suru painaa, enkä haluis olla näin ehdoton. empaattinen puoli yrittää edelleen keksiä keinoja korjata tilanne. mietin miten mä voisin vielä tehdä jotain, mukautua, sovitella, auttaa, olla entistä armeliaampi. teinkö mä oikeesti jotain väärin kuitenkin? ansaitsinko mä tän? jotta en huku näihin entä jos-skenaarioihin, avaan puhelimen, luen viestit taas kertaalleen, ja muistan, mikä on totta ja mikä ei. mikä on mahdollista ja mikä ei. tää oli viimenen kerta. surutyötä sekin. hyvästellä oma vanha myötätunto, joka meni liian pitkälle, väärille ihmisille, sinne missä se valui hukkaan. kohdistan sen jatkossa ennemmin itteeni.

juhannusaatto on ollu ihan siedettävä. olosuhteisiin nähden. huonosti nukkuneena, huonosti syöneenä, äärimmäisen psyykkisen kuorman kanssa on tää viikko menny, enkä mä oo murentunu. jos itkettää, itken, ja se vapauttaa energiaa. se ei murenna, vaan vahvistaa. terapeutti jäi kesälomalle, joten mun on maadotettava itteni ilman ulkopuolista tukea ja käytettävä niitä keinoja ja uusia ajatusmalleja joita kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa on harjoteltu. kestin ihan vitullista painetta montakymmentä vuotta jo ennen terapiaa ja jäin henkiin, joten kestän nytkin. en pelkää.

kolme avokadoa versoo. kolme kuudesta on musta aika hyvin! orkideatkin tekee hulluna uusia kukkavanoja. elämä jatkuu.