ei oo ollu energioita oikeen mihinkään muuhun kuin pakolliseen tällä viikolla eli töihin, kotitöihin ja nukkumiseen. kai siinä onki riittävästi. nykysin viikonloputkin tuntuu ihan aidoilta, kaivatuilta viikonlopuilta, koska en oo ottanu yhtäkään poissaoloa sitten joulukuun alun. väsymykselläni maksan palkkaa itelleni siitä, että oon sinnikkäästi jaksanu hoitaa hommani. tietysti se tunnollisuus näkyy ihan siellä oikeallakin pankkitilillä. enkä mä koe olevani mitenkään uuvuksissa, koska työt on töissä, eikä sieltä valu kotiin, ellen anna niiden valua. uupumus on fyysistä, ja korkeintaan sosiaalista, mutta niistä osaa palautua kyllä.

itse asiassa tätä parin kuukauden pätkää edeltävät kuukaudet ja vuodet yrittäjyyksineen ja sairaslomineen onkin ollu epämääräsyyksiä joissa viikonloput ei tunnu miltään koska nekin on työtä, eikä toisaalta arkena oo ollu mikään pakko nousta ja lähteä minnekään säännöllisesti. ehkä senkään takia mä en haluais vielä hypätä seuraavaan epämääräsyyteen, haluaisin nauttii vielä tästä tasasen tappavasta tahdista ja uusia kolmen kuukauden sopparin taas. jos kerran nykyisen työpaikan fyysinen muuttokaan ei oo vielä ajankohtaista, niin sais jatkaa tällasenaan. tarviin rutiineja, koska en luota elämään muutenkaan kuten oon aiemmin kirjottanu. oon kiitollinen tylsyydestäni itse asiassa tällä hetkellä. sehän tarkottaa että luottaa johonkin, jos on varaa tylsistyä. tottuminen on rakkautta, kirjotin joskus parikymppisenä.

maanantaina tapaan kuntoutusohjaajiani ja mun on uskallettava puolustaa tätä edm näkökantaa, ylikuormitushavaintojeni lisäksi, vaikka ohjaajat kuinka koettais vaikuttaa mun omaantuntoon lahjakkaan ihmisen profiilin tai tsemppihymyilemisen kautta. sehän tässä stressaa, kun pitää itse uskaltaa puolustaa itseään. mä meen aina johonkin miellyttämismoodiin ja otan reippaan kuntoutujan osan kantaakseni, ja sit ahdistaa jälkikäteen, kun taas kerran antautui muiden toiveiden ohjailtavaksi. ei enää ikinä yhtään hätäsesti tehtyä päätöstä oman jaksamisen kustannuksella, kun nyt on vihdoin alkanu mennä vähän paremmin ja näen, että jaksan kyllä, kun totun johonkin.

sinänsä harmillista ettei mukana voi pitää kätevää sähköistä muistiinpanovälinettä, koska kun olis kirjotusfiilis, pitäis toki päästä kirjottamaan. toisaalta jotta tää harrastus pysyy mielenkiintosena, mä en saa alkaa ottaa tästä paineita kuten ajatella, että hnnngh, eipä taaskaan tullu postattua. harmittelenkin lähinnä lyhyitä ajatusrimpsuja, lauseenpätkiä, assosiaatioita, joita tietysti kuplii mielen pintaan joka päivä ja jotka kokoontuu sitten käyttämättöminä tonne universumiin takasin. ne kimpoaa siitä kaaoksesta ensin mulle käsitettäväksi ja palaa sit sinne sekalaisuuteen josta ne ehkä joskus ohjautuu mulle uudestaan eri muodossa jonka kykenen muistamaan ja kirjaamaan ylös. läheskään aina ne ei oo mitään kovin fiksuja päätelmiä, mutta jotain sentään, joka päivä, oikeestaan aina kun oon yksin. on niissä ideoita, hyvinkin henkilökohtasia eli siks päteviä pointteja. jossain hetkessä tajuaa jonkun pienen asian, minioivalluksen, eikä sitä sitte enää tietenkään tavota myöhemmin. ei ainakaan tässä nyt kun on päättäny kirjottaa edes jotain.

oikeestaan en ehkä jatkakaan nyt väkisin mitään muuta tähän.