kyselin eksän vointia nyt viikonloppuna kun tiesin että sen yksinhuoltajuus alkaa. viestiteltiin paljon menneisyyden jutuista. lähinnä siitä miten nuoria vielä oltiin sillon, kuinka kumpikaan ei kanna kaunaa menneistä, ja naurettiin vanhoille tyhmille jutuille. meillä oli tosi samanlainen huumorintaju joten hyvinä aikoina viihdyttiin myös yhdessä, vaik enimmäkseen oli varsin myrskyisää. toisaalta repeiltiinkin just sille miten naurettavia väärinkäsityksiä vaikka jotkut draamat oli joskus parikymppisenä. kuinka elämä muokkaa ihmistä melko paljon jos siitä osaa ottaa opikseen.
eksä kerto mulle aika avoimesti nyt kaatuneen liittonsa taustoista ja entisestä vaimostaan. en kyselly hirveesti yksityiskohtia, koska en tee niillä tiedoilla mitään, mutta tuntu haluavan oma-alotteisesti jakaa kaikenlaista. kysyin enemmän siitä miten se ite suhtautuu asiaan ja tulevaan selviytymiseensä, ja miten lapset pärjää. ihan hyvä oli kyl käydä läpi myös meidän molempien virheitä ja aikuistumista tälleen etäisyyden päästä. ei olla puhuttu mitään sellasta mitä en vois esimerkiks näyttää puolisolleni, ja sellasena haluun tän ystävyyden pitääkin.
vaikka mun oman avioliiton tila on vähän mitä on, mikään uudelleenlämmitetty ei oo koskaan toiminu (oon kokeillu kolmen eksän kanssa jo nuorempana ja vituiksihan ne on menny). ei sillä että edes harkitsisin, mut hyvä huomata että oon ainakin päässy asiallisesti yli menneistä. viime vuonna velloin epätoivoissani tosi pahasti kaikissa vanhoissa rakkaussuhteissa, koska olin niin yksin liitossani, mut nyt oon näköjään pystyny keskittymään paremmin siihen et oon oikeesti läsnä tässä hetkessä ja nuoruus kuuluu sinne jonnekin hevonpyllyyn.
ollaan puhuttu kotona raskaistakin asioista taas tässä keväämmällä, mut ei olla päätetty mitään vielä.