, kirjoitti hieman uskontosävytteisesti p. saarikoski päiväkirjaansa muinoin.

me itsetuhon kyyhkyset ja käärmeet päädyttiin tekstin kanssa onneks lopulta pienimpään mahdolliseen kompromissiin: kirjotettiin alkusanat joihin lisättiin se niinsanottu sisältövaroitus, ja pehmennettiin ensimmäinen kappale, jolla alunperin sukellettiin syvään päähän, ja joka ilmeisesti oli vähän liian kylmää kyytiä enkelkuorolle. nää muutokset kelpas seurakunnalle.

muutoin olin aiheuttanu kyllä kuulemma elämyksen tekstin lukijoille. käyttivät muunmuassa sanoja erinomainen, fantastinen ja kamala! haha. ainaki siis mun luova ja kaunokirjallinen lähtökohta onnistu koskettamaan. alkuperänen kirjotus pitäis muka julkasta kirjana tai esitys nauhottaa. enpä tiiä. tuleva tilaisuus on musta ihan riittävä väylä, vaikka meille jäikin fiilis, et jouduttiin luopumaan osasta autenttisuutta. tässä tilanteessa välimalli on toisaalta varmaan ihan fiksu siirto. sanoin kirjotus- ja esiintymiskumppanilleni:

- hyvä kyl et sä oot tollanen pehmentävä tekijä ku mä oon tällanen inhorealisti.

- tästä tuli hemmetin hyvä, se sanoi.

noh, lopullisen vaikutuksen näkee sitten puheenvuoron jälkeen. ihme kyllä mua ei jännitä ollenkaan. voi olla et se iskee vasta hoohetkellä tajuntaan. tai sit ei, vaan mä oon kehittyny huomattavasti rohkeemmaksi näiden neljän vuoden aikana jotka elämänmullistuksesta on kohta kulunu. piti melkein kuolla että uskalsi alkaa elää. en mä ennen sairastumista viittiny ikinä puhua ääneen oikeita ajatuksiani, tai ylipäätään avata suutani missään.

nyt on todella pimeetä, siis aivan koko ajan. aamut on ihan ookoo, jaksan kyllä herätä heti kun kello soi ja alottaa duunit, mut koska viime päivinä aurinko ei oo edes päässy näyttäytymään paksun pilvipatjan läpi, puolenpäivän jälkeen on vaan pakko luovuttaa ja käydä päikkäreille. oon nukahtanu minuuteissa, ja iltapäivällä nouseminen onkin sit aamua paljon vaivalloisempaa. jotenki täytyy yrittää jaksaa talvipäivänseisaukseen saakka vääntäytyä.

tajusin, etten oo aiempina vuosina tainnu edes huomata kaamosoireiden asteittaista pahenemista, koska oon aina joulun alla keskittyny niin totaalisesti työntekoon. viime syksy ja tää on selkeesti vaikeempia kuin koskaan ennen, koska mulla ei oo mitään pakon sanelemaa agendaa joka kannattelis päätä väkisin pinnalla. viimeks oon 2019 osallistunu taidemyyntiin jouluna. en kyl kaipaa sitä stressiä yhtään, olkoonkin niin et sen kääntöpuolena oon tällasessa talvihorroksessa.

menkat sentään tuli ja meni vihdoin, enkä oo onneks enää sen jälkeen kärsiny masennusoireista.

hämmentävää. mut ois otettu tosi mielellään siihen yhteen antikvaariseen kirjakauppaankin tammikuussa töihin. päätin, et mun oman urapolun kannalta taipuisin kuitenki mieluiten tällä hetkellä päihdepuolen paikkaan. sit mulla olis CV:ssä jo kaks sosiaalialan työharjottelua ja pian myös vertaistukiohjaajan ja kokemusasiantuntijan koulutukset.

sinänsä omituista et mun alkuperäset ammatillisen kuntoutuksen unelmat koski kirjallisuutta ja lähinnä yksin työskentelyä, mut käytäntö ja palaute on osottanu että mä olisin ehkä sittenkin parhaimmillani ihmisten parissa. tosin: oon tänään kyl innoissani siitäkin, et mulla on työtehtäväpinossa 19 artikkelia jotka pitäis kääntää.

kylhän tää runsaudenpula on hämmentävyydessään kuitenkin myönteinen asia, koska se luo edes jotain toiveikkuutta tulevaisuuteen. työllistymisen suhteen ei varmaankaan tuu olee vaikeuksia, kunhan keksin kohteen. täytyy vaan jaksaa uskoo siihen et ilmeisesti oma persoona, positiivisuus, sinnikkyys ja työ- siinä missä elämänkokemuskin voi painaa vaakakupissa lopulta enemmän kuin vaikkapa joku tutkinto.