näemmä yks oikeesti toimiva keino pitää ajatukset poissa työasioista on kattoa oikeudenkäyntejä. palasin yhen mulle ennestään tutun aika järkyttävän murhakeissin pariin kun siitä oli julkastu äskettäin lisää syytetyn lähipiirin kuulusteluja. piti katella vaan muistin virkistämiseks syyttäjän alku- ja loppupuheenvuorot oikeussalissa (ne toimii hyvinä referaatteina) mut koska sain käsiini uutta aineistoa, pitihän mun sit alottaa koko hemmetin oikkis alusta. tässä on nyt kulunu pari päivää, nollaa hyvin oman elämän ongelmat. tällä hetkellä on menossa antropologin luututkimukset jotka oli ratkasevia tässä casessa.

en oo viittiny töissä mainita mun true crime -harrastuksesta mitään, koska valitan unettomuudestani aika paljon. en jaksais välttämättä alkaa selittää kummia kiinnostuksenkohteitani. puolisokin luuli joskus etten saa siks nukuttua, koska katon niin paljon järkyttävyyksiä netissä. tosiasiassa mitkään murhahommelit ei tuu edes koskaan uniin enkä esimerkiks koe et mun yleinen turvallisuudentunne ois vähentyny. mielikuvitus ei laukkaa, en pelkää mitään rikollisuuteen liittyvää enkä kuvotu helposti kuvamateriaalista.

jos elämä ois menny toisin, oisin halunnu opiskella kriminaalipsykaa tai oikeuslääketiedettä.