tulin tähän läppärille nököttämään ja odottamaan jos ruokailun jälkeinen vatsakipu menis ohi. kävin jo tekemässä lumitöitä, mut se ei auttanu. söin nyt jopa ihan ihmisten aikaan päivällisen, hyvää lämmintä itsetehtyä keittoa ja pari voileipää. jouduin taas alottamaan syömisen väkisin, koska ei ollu nälkä eikä ruokahalua, mut aattelin et se ois fiksumpaa kuin kahvin särpiminen jota oikeesti ois tehny mieli tehdä. jo puolivälissä ateriaa alko sattua mahaan ja tulla tosi etova olo. kyllähän mä tiedän, että mun pitäis syödä tasasesti tosi usein vaikka pienempiä aterioita, niinku oon joka päivä yrittänykin, mutta kun oon nyt jo 15kk sietäny tätä ruokahaluttomuutta ja kuvotusta niin ei se onnistu ihan helposti pelkällä päättäväisyydellä. eikä näemmä edes vaikeesti, koska tulee nää kivut ja ähky silti.

enpä tiedä. jos ei tää ongelma ala jossain vaiheessa kevään mittaan hälvetä, mun on varmaan mentävä lääkäriin tarkempiin tutkimuksiin. labroissa ei siis ollu mitään poikkeavaa tammikuussa, ja sitä ennen olin vuoden ajan vaan niin stressaantunu työasioista et oletin laihtumisen (7kg) johtuvan lähinnä siitä. törmäsin kuitenkin tällä viikolla artikkeliin jossa korostettiin että painonmuutoksen syyt pitää aina selvittää, ja että kyseessä oli merkittävä painonlasku (-12%).

täytynee jossain vaiheessa uskaltautua sinne penteleen vaa'allekin jotta tilannetta voi seurata. mua ei siis häiritse se paljonko painan yleisesti, en pyri olemaaan minkään painoinen, mut riippuen ruumiinkuvanhäiriön kulloisestakin vaiheesta mä koen kehoni joko tosi pieneksi tai tosi suureksi, ja jos kilot näyttääkin jotakin eriävää kuin sen päivän tunne, paiskaudun inhottavaan dissosiaatiotilaan jossa alan panikoida ja epäillä, onko mulla vartaloa alkuunkaan.

kirjotin yks päivä ylös jotain ajatuksia tästä kehodysforiasta käydessäni pitkällä metsäkävelyllä:

• koen etten kuulu tähän kehoon saati elämään, en tiedä varmasti mut ehkä se liittyy jo varhaislapsuudessa alkaneeseen fyysiseen pahoinpitelyyn jotenkin
• metsässä, ylipäätään ainoastaan luonnossa tunnen että mun identiteetti on samaan aikaan kaikkialla muttei missään ja se on todella vapauttavaa
• sillon muistan ensimmäiset kokemukseni tietoisesta fyysisestä olemassaolosta alle 2-vuotiaana pinnasängyssä kun mietin miten laitan pienen peiton päälleni: tästä mä alan ja tähän mä lopun, eikä peitto yllä ihan kaikkialle yhtä aikaa
• äskenkin liikutuin tuolla tyhjällä niityllä kun tunsin olevani harvinaisella tavalla eheä ja kokonainen ja siksi pienen hetken onnellinen
• vaikka yksinolo on parasta mitä tiedän, kaipaan tietenkin tunnetta siitä että myös kuulun johonkin, eli viime kädessä tähän maailmankaikkeuteen
• sen kokemuksen saan ainoastaan luonnon äänien keskellä kun ihmisiä ei näy, eikä muakaan ihmisenä hetkellisesti ole olemassa