pari viikkoo taas kulunu kirjottamatta oman pään sisällöistä: oon opiskellu ja maalannu, ja molempia ihan hyvässä balanssissa. kevätsekoilu kesti vaan hetken (lievää ahdistusta ja unettomuutta) ja katos sinne mistä tulikin. muutaman tunnin päästä siirrytään kesäaikaan, katotaan muuttaako viisareiden vääntely vielä jotain. nopeesti etenevän kevään väkivaltasuus ilmenee niiden jumpscarien määrässä joita katolta maahan rymisevät lumet aiheuttaa. ja metsässä näkee yhtäkkiä kaikenlaista mitä siellä ei ensin muka ole. tää kaikki on jotenkin sokaisevaa. mut kevät on mun lemppari.

oikeestaan ainoo mikä ei edelleenkään oo hyvin on tää mun syöminen - syömättömyys - eli joudun yhä pakottamaan itteäni. lämmin ruoka menee melkein aina myöhäisiltaan, jollon seurauksena on närästys tai muuten huono olo. aloin noin kuukaus sit käydä useemmin kävelyillä ja nostella taas vähän puntteja, mut se ei varmaankaan oo toistaseks muuttanu mitään ratkasevaa aineenvaihdunnassa, kun ruokahalua ei vaan ole. kaikkein mieluiten vetelisin ateriankorvikkeita ja smootheja, koska pureskelu ja nieleminen lähtökohtasesti kuvottaa tosi paljon. ihanku mun keho yksinkertasesti hylkis ruokaa. yritän sit vaan tehdä tuhteja smoothiesörsseleitä että saisin edes suunnilleen niitä rasvoja, kuituja, proteiineja ja vitamiineja joita vegenä tarviin. no joo: oon mä nestemäisten asioiden ohella syöny useemman viikon unelmatorttuja. unelmatorttu on ainoa asia, jota mun tekee mieli. oon ehkä alipainoinen mut kolesterolit kohoo pilviin tätä menoo. vaa'alla en uskalla käydä. se triggeröi ruumiinkuvanhäiriön (vaikka lukema olis mitä tahansa, se on väärä ja johtaa dissoon) joten parempi vaan keskittyy kaikkeen muuhun.

käytiin appivanhemmilla tänään pääsiäisen merkeissä pikkusen ex tempore ja oli kyllä ihan ookoo vierailu. olin pirteempi kuin joulun aikaan, ehkä ylipirteäkin, ja siitä oon nyt sit morkkistellu taas, kuten aiemmin ystävien näkemisen jälkeen. että miks pitää olla tällanen helvetin hölöttäjä ja humoristi, ku vois vaan pitää päänsä kiinni ja pysytellä jossain peränurkassa. mietin aina ensimmäisenä kotiin päästyäni että oon liikaa. liian avoin, liian sarkastinen, liian välitön, liian lapsellinen, kaikilla tavoin vaan jotenkin sopimaton, rasittava. liian helvetin minä. se ihmisistä pitävän introvertin sosiaalinen puoli, jota en osaa liittää itteeni niin luontaisesti kuin hiljasen tarkkailijan ja pohdiskelijan ominaisuudet, jotka vastaa ainakin 80 prosentista mun persoonaa. mut ehkä toi mun sosiaalisuus ei oikeesti näyttäydy niin ylitsepursuavana tai negatiivisena, koska langon teini-ikäset lapset tuntu viihtyvän mun seurassa tavallista enemmän ja anoppikin sano että vaikutan hyvinvoivalta. plussaa oli myös se, että appi oli poikkeuksellisesti vesiselvä. olin aidosti yllättyny, koska se ei oo kertaakaan vielä 12 vuoden aikana olllu ilman tissutteluaan läsnä tapaamisissa.

huomisen taidan vielä vetää lonkkaa pyhien kunniaks, mutta maanantaina alan suorittaa seuraavaa vaativaa kurssia, joka liittyy taas lainsäädäntöön.