kuntoutuksen yhdessä mielenterveyskeskustelussa kouluttaja sanoi torstaina, et ahdistus liittyy aina tulevaisuuteen, ja masennus menneisyyteen. aloin nyt miettiä sitä tarkemmin hampaita harjatessani ja totesin, et mulla se menee erittäin vahvasti just päinvastoin.

mua valvottaa öisin kaikki se mitä oon sanonu ja tehny, ne muodostaa kiihkeästi jyskyttävän kovan möykyn palleaan. se tosiasia etten voi palata takaisin aiempiin tilanteisiin editoidun version kanssa, saa mut pyörimään sängyssä ahdistuksissani helposti tunnin kaks joka yö. masentuneena sen sijaan kaikki tulevaan liittyvä aiheuttaa lamaantuneen, jäykän epäluulon, lannistuneen itsetunnon joka ei halua nähdä itteään edes peilistä kun ei usko että päivä on sen arvoinen, että olis fyysisesti totta ihmisenä.

masentunu en enää oo, mut lievästi ahdistunu kyllä. luulen et mun täytyy antaa aina muutaman yön kulua, että pääsen yli kaikista sosiaalisista tilanteista joita pyöritän mielessäni uudelleen ja uudelleen, itteäni soimaten. otan nukahtamislääkettä aamuyöllä ja kuuntelen politiikkaradion vanhoja tallenteita kunnes vaivun uneen. seuraavana päivänä oon sit jo unohtanut suurimman osan lähimenneisyydestä. jostain jeesuksen syystä mun tapa käsitellä asioita on aikuisena aina ollu tollanen työläs kuva- ja ääninauhan kelailu. miks en sanonu sitä asiaa selkeemmin? oliks mun vitsi hyvä lohkasu? meninkö liian pitkälle? oisko pitäny vaieta siinä yhdessä kohtaa, jättää viimenen lause pois? muistinko kiittää? miksi nauroin?, mä kyselen ja pähkäilen ja kun totean että kai se meni ihan hyvin, kelat alkaakin alusta, kun muistan sittenkin vielä yhden katseen tai äänensävyn, josta voi muodostaa uusia subjektiivisia tulkintoja.

voihan toki olla niinkin, et toi saakutin jyystäminen oikeesti opettaa mulle koko ajan asioita itestäni ja toisista. ehkä mun sosiaaliset taidot on koko ajan paranemaan päin. ehkä en ookaan enää niin omituinen kuin jatkuvasti kuvittelen.

lopputulema on kuitenkin tällä hetkellä nimittäin se, et edelliset kaks viikkoa teki mulle äärimmäisen hyvää. en oo uskonu omaan potentiaaliini ja tulevaisuuteeni vuosiin näin paljon. mun kuva (työ)mahdollisuuksistani ja itestäni ihmisenä ei oo ehkä koskaan ollu näin myönteinen aikuisiällä - tai sit ne hetket on ollu niin ohimeneviä ettei ne oo jääny mieleen.

meidän ryhmä lähentyi toisen kuntoutusviikon aikana niin, et viimesenä iltapäivänä kun istuttiin kartanon puutarhassa tekemässä paria mielen harjotusta ja keskustelemassa opituista asioista, ainakin mä koin kiitollisuutta ja haikeutta. meitä nauratti, koska ainoat negatiiviset asiat ekalta avomuotojaksolta kaikkien mielestä koski aamuherätyksiä, robottiruohonleikkureita tai esimerkiks välipala-automaatin jumiutumista.

todella kaunis, eheyttävä ensimmäinen jakso, jonka muistoa lupaan vaalia muutenkin kuin kirjottamalla mielessäni jokaikistä dialogia korjauslakan kanssa sutaten.

yks erittäin olennainen asia ratkesi: ei mun sosiaalinen ylikuormitus johtunu mistään muusta kuin hirveistä työoloista siellä kuntouttavan työtoiminnan paikassa. oon todella helpottunu ettei mun enää koskaan tarvii mennä sinne. viimeset kaks viikkoa oon ollu ihmisten keskellä, enemmän tai vähemmän ryhmätöissä ja luennoilla - ensin viikon ajan neljä tuntia päivässä, sitten kuus tuntia - eikä mitään ongelmaa tai ahdistusta tullu kuin sellasina päivinä kun olin nukkunu surkeesti, tai kun oltiin esimerkiks sellasessa tilassa, jossa kaikui liikaa. opin, että mä en kestä kuunnella jatkuvaa puhetta tai rasittavaa taustamelua jossa ei oo taukoa, se on se ongelma, jos joku. kuntouttavassa duunissa jouduin kuuntelemaan jonkun monologia koko päivän pääsemättä hiljasuuteen hetkeksikään, tai jos joku ei ollu jauhamassa uuvuttavia käsittämättömyyksiään samassa huoneessa, viereiseltä verstaalta seinää tärisytti ainakin yks hiomakone tai turhaan volat koillisessa pauhaava kaupallinen radiokanava mainosöyhötyksineen.

ilman tätä uutta avokuntoutusjaksoa luulisin edelleen, että mun aivot on todella rikkinäiset, enkä tuu kestämään missään, missä on ihmisiä. olin ilmeisesti vaan puolentoista vuoden aikana ehtiny niin tehokkaasti vieraantua siitä, millasta on normaali kanssakäyminen sosiaalisissa tilanteissa, kuten työpaikalla, ja kuvittelin että vian on oltava enimmäkseen mussa itessäni. toki mun aivot väsyy kaikissa tilanteissa normaalia huomattavasti nopeammin ja helpommin - ihme jos vaurion laajuus huomioonottaen näin ei olis - mutta ainakaan totuus ei enää ykskantaan oo se, että voin jatkuvasti huonosti kaikissa tilanteissa joissa en oo yksin.

sen huomaaminen, että kymmenenkin ihmistä voi osallistua yhdessä keskusteluun, eikä se aiheuta ylikuormitusta, koska se on dynaamista vuorovaikutusta, eikä yksipuolista häiriöääntä, kummasti valaisee tulevaisuudennäkymiä.

tänään tein valmiiks avoimen hakemuksen jonka pohjaa käytän työharjottelupaikkojen ettimiseen. saatiin sellasen laatimiseen hyvät ohjeet. CVtä pitää vielä vähän hioa, lähinnä tiivistää, koska oon saanu elämässäni aikaan huomattavasti enemmän kuin ajattelin, mut ei tässä mahdoton kiire oo. eka harjotusjakso alotetaan vasta puolentoista kuukauden kuluttua. haluun opetella käyttämään esimerkiks canvaa (graafinen suunnitteluohjelma) paremmin ja tutkailla ajatuksella erilaisten mestojen ja alojen plussia ja miinuksia ja suhteuttaa niitä omiini. alkavalla viikolla aion kysyä paikkaa ainakin yhdestä antikvariaatista ja parista yhdistyksestä. jos heittäydyn oikein villiks niin mietin myös yhtä paikallislehteä. kirjastoon menisin mielelläni, mut ne ilmeisesti toivoo tosi pitkäaikaisia harjottelijoita, eikä kirjastoala kuulemma vedä enää nykyään kovin nyvin. käyn silti siellä huomenna ja kyselen ainakin kehen asiasta voi olla suoraan yhteydessä.

ja lainaan tietysti uutta luettavaa. ihan pian on nelkyt kirjaa listattu luetuksi kymmenessä kuukaudessa.