odotan kahta asiaa: että alkais naikkoset ja että alkais työt. mieluiten tässä järjestyksessä. naikkosilla on aikaa puol vuorokautta.
laitoin hyväntuulisen viestin harkkapaikan vastaavalle kysyäkseni yhtä käytännön juttua maanantaista, ja vastaus oli "kuka kysyy?".
ei mun numeroa oo edes tallennettu. loputkin sieltä tulevista vastauksista oli yhden sanan lauseita joiden perässä piste. mitä enemmän mietin kaikkee mitä siellä on kommunikoitu siitä lähtien kun menin tutustumaan ekan kerran, sitä epäselvempää mulle on, et miks mä oon menossa sinne harjottelijaks. mitä mä siellä muka teen? kannattaako mun edes olla se iloinen itseni joka alottaa myönteisenä päivänsä? tänäänkin oon miettiny uusia luovia ideoita tulevalle ajatellen, et saan sillä tavalla taiottua itelleni mielekkyyttä jaksaa seittemän viikkoa - että ylipäätään kykenisin menemään sinne huomisaamuna. mut miks mä tuhlaisin tätäkään vähää energiaa sinne missä se on ilmeisen yhdentekevää? ehkä meen vaan passiivisena ja mitäänsanomattomana hoitamaan läsnäolopakkoni jotta saan päiviltä kulukorvauksen. ja yritän ajatella, että noh, ainakin saan 40 minuuttia liikuntaa nätissä syyssäässä joka päivä kun kävelen sinne ja takas.
en osaa täysin erottaa mikä on hormonien aiheuttamaa ylitulkintaa ja mikä mun intuition varotusääntä, mut mun olo on tosi huono, ja se huonontuu joka kerran kun oon siihen paikkaan yhteydessä. ja tää tunne tuli jo ensimmäisenä päivänä kun siellä kävin, en vaan osannu nimetä sitä heti.
on raskasta ja epäreilua joutuu kannattelemaan aina itteään. avomuotoviikoilla tunsin taas olevani yksin, koska kukaan kurssikavereista ei puhunu mulle mitään oma-alotteisesti eikä tuntunu olevan samalla kurssillakaan. keräsin motivaationi luennoilta, jotka inspiroi mua. mut näemmä aina kun tuun kotiin, se vähäinen itseluottamus jota oon joltain luennolta tai kouluttajalta saanu, murenee ja katoaa, niinku sitä ei ois koskaan ollukaan.
vaikee keksii syytä jaksaa tästäkin yli. eiks sekin oo omien rajojen puolustamista jos toteaa, et tää asia, tää duunipaikka ei ehkä yksinkertasesti oo mun murehtimisen ja jaksamisen arvoinen? miks mä tarjoilisin parasta itteäni siellä kenellekään, jos palkinto siitä on näin hirvittävä olo? oon itkeskelly koko viikonlopun.
mä vaan toivon, et ne jäsenet jotka siellä oon tavannu, muut mielenterveyskuntoutujat, huomaa kuka mä oon ja arvostaa sitä. että edes vertaistuen ja kuuntelemisen merkeissä mulle suodaan joku tarkotus olla siellä, jos mun osaamista ei muilta osin haluta.
