ensimmäinen vuosi kun unohdin täysin parhaan ystäväni kuolinpäivän. se ei sinänsä tosiasioita muuta, se ihminen on edelleen alle kolmekymppinen ja oman käden kautta kuollut, tulee ikuisesti olemaan. ajattelen sitä yhä päivittäin - mut jostain syystä tänä vuonna se päivä meni ohi niinku kaikki muutkin päivät. voiko kuolinpäivissäkin tulla seven years' itch?
oikeestaan muistin kuolinpäivän pienen mutkan kautta. ens viikolla kuntoutuskurssi siis jatkuu kartanolla. oon miettiny meidän ryhmää. yks ryhmäläisistä muistuttaa häiritsevän paljon tätä mun itsemurhan tehnyttä ystävää. ääneltään ja ulkoisesti, ruumiinrakenteeltaan - ja iän puolesta - mut vieläkin enemmän pienissä asioissa, sellasissa jännissä persoonallisissa tavoissa jotka harvemmin kerääntyy yhteen ihmiseen toistamiseen.
huulten ja hampaiden asento suhteessa toisiinsa, tietynlainen levottomuus ryhmätilanteissa. tapa siristää silmiä auringossa ja sanoa jotain brutaalin mustaa yhtäkkiä. häpeämätön avoimuus henkilökohtasissa asioissa: totuudet vaan tulee suusta niinku niistä olis aina puhuttu, vaikka se ei välttämättä sovi tilanteeseen ollenkaan. viehtymys kuihin ja tähtiin ja väreihin. se miten jalkaterät liikkuu ja vaatteiden helmat tulee perässä kävellessä. helisevä nauru joka tuntuu siltä, et ääni ei sovi sille kenestä se tulee, ja se nauru on kuitenkin niin ihastuttava, et ilahdut joka kerta kun muistat et se nimenomaan kuuluu just sille ihmiselle. käsiala. tapa lausua englantia. yllättävä vaikeneminen tai reagoimattomuus yhdessäollessa, joka tulee ihan puun takaa, ja tajuat, että koko tyyppi on sulle lopulta yks suuri mysteeri. liukas kala, joka on niin kaunis että haluat sen hetkeks pysähtyvän, mut sillä on omat menonsa eikä se oo enää siinä. et voi olla koskaan täysin varma, puhuuko se edes totta, ja silti se on avoimin ja viattomin ihminen kenet tiedät. kipeään epävarmuuteen vangittu suuri minuus.
mietin tätä jo ekalla kartanoviikolla, kun huomasin et mun tekee mieli tutustuu tähän kurssilaiseen enemmän. mulle tuli muistaakseni kolmantena aamuna hyvin vahvat fiilikset kuolleen ystäväni ja kurssilaisen samankaltasuudesta. pian aloin huolehtia siitä tyypistä (kyselin, joko se on syöny ja millä se pääsee kotiin, lahjotin sille särkylääkkeitäni kun sillä vihloi hammas). alan aina huolehtia niistä jotka muistuttaa ihmisiä jotka oon menettäny. kun mä tajusin tän, aloin peruutella. en kertonu asiasta terapeutille, mut tiedostin sen ite. ja tästä reflektiosta tuli ymmärrys, et ehkä parempi et mä nyt vaan annan ihmisille vapauden olla mitä ne on - omia ainutlaatusia itsejään - enkä ala määritellä niitä, saati takertua niihin siks, että niissä on jotakin tuttua ja turvallista, joka ei lopulta ollukaan turvallista, ja jota mä ehkä alitajusesti toivon voivani käsikirjottaa uudelleen jotta se olis turvallisempaa.
on se vaan jännä, tää ihmisen taito tunnistaa traumansa ja hakeutua niiden äärelle aina uudelleen.
ja nyt mä tajuun että eihän se mun ystävä oikeestaan oo ollenkaan kuollut, vaan se nimenomaan jatkaa olemassaoloaan kaikessa, mikä siitä muistuttaa.
