enhän mä mitään yrttejä jaksanu istuttaa. avokadot kylvin, mut muuten meni taas miltei koko sunnuntaikin sängyssä mötköttäen. jotenkin naurettavaa nousta, ruokkia kissat, pukea päälle, juoda aamukahvit, ja parin tunnin päästä vetäytyä takas petiin koska ei vaan kykene alottamaan päivää kuten ihmiset. toivoton fyysinen uupumus päihittää kaiken. päikkärit venyi taas jonnekin myöhään iltapäivään. iltasin laitan seuraavan aamun kamat valmiiks, hoidan iltapesut ja sen jälkeen jäänkin lopullisesti sänkyyn koska päivä on ohi. erittäin jännittävää ja monipuolista.

luin jonnekin 01:30 saakka. sitten en herännykään kelloon aamulla. yleensä ei käy niin, vaan ääni tulee vähintäänkin uneen. onneks oli joku herättämässä, kun töihin piti kumminkin mennä.

luen nyt 20.:tta kirjaa, kun mazzarella päättyi jossain vaiheessa eilen. ensin myytiin piano oli riemastuttava. se vei mukanaan ympäri maailman alkaen mazzarellan iso- ja isoisovanhempien tarinoista 1800-1900-luvun taitteesta ja jatkui 1970-luvun huitteille. hersyvää, hyväntuulista kerrontaa ihmisten toiveista, odotuksista ja kohtaloista sellasina millasiksi ne sitten muodostuikaan. ei haitannu että mazzarella tuli kertoneeks enemmän muista kuin itsestään, koska kaikki hahmot oli tosia ja mielenkiintoisia, ja lapsenkaltasella realismilla kuvattuja. sellasta tarkkailua ja tiettyä jatkuvan ulkopuolisuuden näkökulmaa lienee diplomaattiperheen elämä väistämättä. ja siitä syntyy hienoja ja hauskoja tarinoita ihmisyydestä. olisin mielelläni lukenu 200 sivua lisää, harmitti kun tajusin et se loppu.

nyt jostein gaarder on jo viemässä mua norjalaisfaijan fiatilla halki euroopan. olin unohtanu yhden nuoruuden lemppareistani, pasianssimysteerion tonne kirjahyllyn uumeniin. luettuna jo reipas 1/5. gaarderin sofian maailmaa yritin myös teini-iässä alotella pariinkin kertaan, mut jostain syystä en lukenu loppuun. ehkä sitäkin kannattaa tässä iässä ihan yleissivistyksen (filosofian ja kirjallisuuden) nimissä kokeilla vielä.

lähin töihin ihan hyvillä energioilla mut tänään siellä oli kaikenmaailman hölöttäjät taas paikalla. koko päivä meni siihen että väistelin muita pitääkseni pääni jotenkin koossa, ja mietin vaan et olinkohan taas liian töykeä tai kylmä, ja että mitähän hittoa mä sellasta joudun pohtimaan, kun eiks töissä pitäis pystyä tekemään töitä eikä pinnistellä sietäessä jatkuvaa häirintää. no oli siinä yks ehkä kolmen vartin tuokio, jollon sain keskityttyä omiin hommiini. se oli euforista. siis tilaisuus todella uppoutua hiljasuudessa siihen mitä on tekemässä ja saada jotakin valmiiks.

mulle tulee tuolla fiilis, et mä ikäänku kannattelen yksinäistä, motivaatiotonta jengiä niiden duunipäivän läpi, koska ne on välillä niin avuttomia sen yksinäisyytensä kanssa. ei kaikki todellakaan, mut suuri osa. ja koska mä en oo ookoo, vaan mun voimavarat on oikeesti tosi rajalliset, ja kun samalla oon niitä harvoja jotka menee sinne ensisijasesti tekemään töitä eikä hakemaan seuraa ja tappamaan aikaa, tuntuu se epäreilulta. mulle on sanottu, et mulle on tosi helppo puhua henkilökohtasista asioista, oon helposti lähestyttävä, joten mä tavallaan ymmärrän sen kuvion. mut oispa mun yhtä helppo lakata puhumasta muille, ja yhtä helppo karkottaa muita, niin en kamppailis koko ajan tän sosiaalisen ristiriidan kanssa.

mietin tänään et eiks kuntouttavan työtoiminnan tarkotus oo kuntouttaa. mulla on nyt ollu sellanen ajatusmaailma jo pitkään, et mun parhaat ominaisuudet (empatia, kuunteleminen, huumorintaju, altruismi) aiheuttaa sen, että ihmiset ripustautuu muhun, jollon ennenpitkää mun huonoimmat piirteet (välinpitämättömyys, vetäytyminen, huonotuulisuus, misantropia) vaan voimistuu ja lopulta mä kyseenalaistan sen, kykenenkö oikeesti enää koskaan palaamaan työhön, saati työhön jossa pitäis kohdata muita ihmisiä. nyt enimmäkseen toivon, että loppuispa sopimus jo. oon saanu kaiken mitä tuolta voi saada. oon lähinnä oppinu, mitä en ainakaan halua tehdä enää ikinä, ja mihin kaikkeen en vaan haluu enää venyä. kai sekin on edistystä. mut oishan se kiva, kun tuolla on nyt toistaseks pakko käydä, ettei se olis vaan tollasta siedätyshoitoa et joutuu huokailemaan jossain entisen tupakkapaikan nurkilla ulkona että saa jumalauta happea ja olla hetken hiljasuudessa. ja sit olla täysin loppu kun pääsee kotiin. siis niin loppu fyysisestikin, et on vaan pakko käydä makaamaan. en edes jaksanu lämmittää ruokaa tänään vaan menin suoraan nukkuu. ja perjantain jälkeen en näemmä jaksakaan sit nykyään enää poistua sängystä kun vasta maanantaina. eli oon huonommassa jamassa nyt kuin ennen kuntoutuksen alottamista.

ei perkele, hukutan nyt murheeni jäätelöpurkkiin.