ihme surumielinen, miltei lannistunu olo ollu enimmäkseen tän viikon. välissä ollu tosi hyviäkin ja ilontäyteisiä hetkiä, mut aina kun en tee aktiivisesti jotain, mua lähinnä masentaa ja itkettää. siihen ei ihan hirveesti auta se, et tunteikas (noh: angstinen) musiikki on myös vetäny mua nyt puoleensa. sinänsä hyvä et entisen pianistin rikkinäiset aivot janoaa musaa ja jaksaa sitä kuunnella, mut ne biisit joita ne kaipaa ei välttämättä ainakaan nosta mielialaa.

menisin ateljeelle ellei kello olis aivan liikaa. huomenna sit ehkä. pitäis päästä purkamaan tätä tervassa raahautumista johonki rakentavaan. tekis mieli myös soittaa pianoo nyt kun kuulen musiikin kutsuvan mua, mut siinä on aina se riski et kun muistan kuinka paljon aikanaan sävelsin ja soitin, romahdus voi olla lähellä. etenkin nyt kun oon näin yliherkässä mielentilassa: niin on käyny aiemminkin, kun en oo esimerkiks pystyny palauttamaan kokonaisia sävellyksiäni mieleen just sillä hetkellä kun oisin halunnu. maalaaminen on sikäli turvallisempi vaihtoehto - en haluu liittää pianon ääressä istumiseen turhaan enempää ikäviä assosiaatioita.

maalasin toissailtana hyvillä mielin paria pienempää työtä ja jatkoin yhtä tosi isoa johon olin aiemmin tehny muutaman kerroksen, ja joka sit lopulta imas mut kokonaan. jossain kohtaa tajusin syvästi liikuttuneena maalaavani omakuvaa, abstraktia teosta jossa oli tarkemmin katottuna alaston naisen torso huuhtoutumassa rantaan. itketti kun älysin mitä tuotin kankaalle, mut mä tiesin et sen piti vaan tulla ulos, eikä siinä ollu mitään pelottavaa. se oli puhdistavaa ja voimakasta. mä vaan tunsin et se oon mä, ja siltä musta täl hetkellä tuntuu, mut se on ihan ookoo. ruumiilla ei ollu päätä, tai ainakin se oli kadonnu rannan mustaan kuohuun. en oo session jälkeen käyny luonnonvalossa kattomassa, miltä se nyt näyttää, kun maalit on kuivunu.

mul on varmaan aika pahat kevätoireet (syys-lokakuussa alkavan kaamosmasennuksen kääntöpuoli aktivoituu maalis-huhtikuussa valon lisääntyessä ja kelloja siirrettäessä), joihin sekottuu hämmennys terapian päättymisestä ja epävarmuus tulevan työpaikan eli taloudellisen tilanteen suhteen. psyykkiset voimavarat ei just nyt oo notkeimmillaan tällasten epämääräsyyksien kanssa elämiseen.

kävin eilen taiteilijaystäväni kanssa teatterissa kattomassa näytelmän kemiaa, joka käsittelee mielenterveysongelmia parisuhteen kehyksessä. esitys ei ollu kovin kummoinen, sanoisin jopa et ehkä mulle henkilökohtasesti lattein teatterielämys ikinä. tavallaan pidin näytelmän älyllisyydestä (tunteita se ei ainakaan herättäny mut ei aina tarviikaan), koska oon aktiivinen ajattelija itsekin mitä mielenliikkeisiin tulee, mut toisaalta koska kyseessä oli käännösteos, se jäi jotenki ihan helvetin etäiseks. jenkkiteksti ei vaan taivu sellasenaan suomalaiseen dialogiin. etenkään jos päähenkilöitä edelleen kutsutaan nimillä stephanie ja jamie. en tajua miksei kässäriä oltu muokattu luontevammaks, jotta kulttuurieron aiheuttama muuri ois ollu läpäisevämpi. edes näyttelijöiden sympaattisuus ei riittäny pelastamaan dialogin henkeä kylmyydeltä. tuli mieleen joku ylimielinen jenkkisitcom. en oo ikinä aiemmin odottanu yhtä kovasti et näytelmä loppuis jo, keskittyen enemmän puutuviin jalkoihini ja kipeään niskaani kuin tarinaan.

onneks sentään saatiin viettää ihana loppuilta hyvän ruoan merkeissä keskustellen tän ystäväni kanssa, ja suunniteltiin meiän tulevaa yhteistyötä, ja sen vuoks reissu oli lopulta arvokas.