nukuin tosi hyvin semmoset seitsemisen tuntii viime yönä ja pääsin lähtee töihin tavallista aiemmin. ku olin ollu jonkun aikaa himassa, alko unettaa aika paljon iltapäivällä ja menin peiton alle kuuntelee ylen suoraa lähetystä ipadilta niinku joskus teen jos yle puheella on tylsä aihe tai en jaksa laittaa läppäriltä mitään.

yritin taistella mut taas se homma meni siihen et aloin käydä läpi päivän tapahtumia, keskusteluja ja tekemisiä töissä, hetki hetkeltä, lause kerrallaan, ilme, äänensävy kerrallaan. mun on niinku muka pakko kelata asiat siltä päivältä halki uskollisesti niinku jonkun kummelin tamppaajat väittää tekevänsä maankamaralle. sit mä pyöritän sitä kelaa eestaas ja pohdin unohdinko jotain mitä tapahtu. usein mietin mitä se ja se sillä tarkotti, miks mä vastasin siihen näin, mun olis pitäny sanoo näin ja niin edelleen. miten se ja se katto mua, miks se alko puhua siitä aiheesta, mitä se ajatteli kun en tehnykään näin tai sanonu noin.

mä törmäsin instassa meemiin joka aika hienosti kertoo mitä se prosessi tarkottaa:

after a day of socializing i'll have images of what happened replaying in my mind as i process. this makes me notice details and i can get stuck in overthinking and a bit of existential anxiety can occur. i keep asking myself why i said some of the things i said. it's like getting to know myself in an odd way.

joskin ton itsetarkkailun lisäks tulkitsen ja yritän oppia tuntemaan niitä muita ihmisiä samalla. enimmäkseen se kelaus liittyy kyllä nimenomaan siihen mitä mun olis kannattanu tehdä tai sanoa eri tavalla jotta mua ois ymmärretty. tekis mieli kelata, poistaa ja korvata tapahtumia kuin joltain fyysiseltä raidalta. editoida asiani kuntoon.

ja siis myös mulle tyypillisesti, kun päätin sillon iltapäivällä tietosesti nyt vaan kuunnella sitä jotain haastattelua, sen sijaan et pyöritän näitä edm litterointejani, aloinkin kuunnella liian tarkkaan, ja kun käsitin lopulta aiheesta ja äänestä kuka on kyseessä (anssi kela), mua alko jotenkin niin ärsyttää koko tyyppi et ihan senkään takia en pystyny sit enää rauhottumaan. kuten töissä muutki on todenneet: kun unettomuudessa mennään ärsyyntymisen puolelle, on koko homma menetetty. nousin, söin, ja yritin vielä uudestaan mut sit tajusin kellon olevan jo niin paljon (nukkumisen yrittämiseen ja siitä johtuviin sivutoimintoihin palaa ihan hitosti aikaa) et ehkä parempi vaan pärjätä. ehkä nukuin riittävästi yöllä. ehkä en tarvii päikkyjä. ehkä mä voinkin tehä jotain muuta.

nukkumishommien ei pitäis olla mitään syyllisyyshommia mut aina tulee se tyhmä epäonnistunu olo. "en osaa nukkua". "vaikka otin ketiapiinia en nukahda". "en selvii loppupäivästä". kello on nyt iltakaheksan ja mä oon ihan pirtee ja hyväntuulinen. mitä jos vaan sanoisin itelleni: et ollukaan niin väsyny kun luulit. olitkin energinen. lepäsit riittävästi. kaikki on ihan hyvin nyt. osaat nukkua.