tänään oli sit taas itkupäivä. itkemis-nukkumispäivä.
vedän sekä päivällä että illalla sellaset koomanapit naamaan että varmasti lähtee taju ja odotan sitä hetkeä kun herään ja voin juoda kahvit. sinne asti jaksan kattoa tulevaisuutta. (meillä on kaapissa tosi paljon tosi hyvää kahvia kun saatiin puolison töistä.)
kai sekin on tapa yrittää päästä vuorokausien ohi siihen että lekuri soittaa ja voidaan vihdoin alkaa ajaa alas tätä paskaa lääkitystä. en tiedä onko sekään kiva että joutuu sit taas sietämään epilepsiakohtauksia ja muita haittavaikutuksia, mut en kyl olis enää jaksanu montaa viikkoa tätä masennusta ja ahdistustakaan.
mulla on jo jatkuvasti itsetuhosia ajatuksia. ja ne on sitä tasoa että mietin kenelle lahjotan ne ja ne tavarat, mihin jätän puhelimen tai tietokoneen salasanat vai jätänkö mihinkään, mitä toiveita laitan hautajaisjärjestelyihin (en halua hautajaisia).
täytin sairaanhoitajan kanssa itsetuhoisen ihmisen turvasuunnitelman viime syksynä ja kerroin siitä muutamalle läheiselle. siinä kysytään muunmuassa syitä elää, ja niitä pitää listata itelle muistiin. mä kirjotin AAMUKAHVI. yks kaveri nauroi "etsä oikeesti keksiny mitään muuta?". muakin alko naurattaa, koska en.
elämä on tragikoomista.
vissiin kuolemakin.