taukoo kirjottamisessa.

lukeminen ja kirjottaminen kulkee käsi kädessä mun kohdalla. oon hidastanu lukutahtia, joten sillon myös kirjotustahti muuttuu. pasianssimysteerio loppui ajat sitten, nyt mulla on merete mazzarellan yks esseehommeli puolivälissä ja niinsanottuna kevyenä iltalukemisena yhden brittiläisen oikeuspatologin muistelmat. oon ylittäny 20 kirjan etapin siitä kun aloin syksyllä lukea taas, ja vaikka tappotahti ei ookaan enää niin tappo, oon silti tyytyväinen tähän saavutukseen. se indikoi että saan luettua vuoden sisällä ainakin kirjan viikossa keskimääräsesti. se on tosi iso juttu aivovammaselta ihmiseltä jonka keskittymiskyky riitti vaan lehtien selailuun vielä vuos sitten.

viikonloppuna oli taiteellinen olo, ja halusin kirjottaa jotain tänne, mut sit tulikin jotain muuta ja se jäi. mazzarella on ihan ookoo, joskin nää kokoelmat mitä viimeks lainasin, on esseitä lähinnä ikääntymisestä. vaikka mä oonkin kiinnostuneempi varttuneen väen ajatuksista kuin vaikkapa ikäisteni saati nuorempien, huomaan, et ehkä toi elämän ehtoopuoli on hitusen liian jäyhää tässä kohtaa. hyviä ajatuksia siellä täällä, mut ei sellasta samastumispintaa kuin alle kuuskymppisten assosioinnissa. no eihän se pelkästään iästä riipu, onko joku hyvä tai kiinnostava, oon vaan pannu merkille et luen tosi hitaasti verrattuna kyseisen naisen aiempiin muistelmiin.

nyt oon ateljeella ja jostain jo hetken muhineesta fiiliksestä johtuen sekotin just vähän värejä ja aion maalata jotain. fiilis on alkanu pikkuhiljaa töissä, kun joudun olemaan herkullisten maalien keskellä. oon värkänny siellä lisää jotain abstraktia vanerille, ja se olikin pitkästä aikaa ihan hauskaa. myyväksi taiteilijaksi en enää halua, maalaan vaan koska se on kivaa. oon tarvinnu tätä pitkää taukoa, itteni erottamista taiteilijuudesta työnä. en mä taidetta itestäni pois saa, enkä haluakaan saada. mut etäisyyden ottaminen on saanu näkemään mikä siinä urassa mätti ja suorastaan kuvotti. se oli mulle väärä ura. aika aikansa kutakin. tulipahan kokeiltua. mä luulen, et mun uran hieno päätös oli se, kun aivoleikkauksen jälkeen heräämössä hoitaja näki mun nimen ja tunnisti: "sähän oot se, mä oon nähny sun töitä". mä siis sairastuin urani huipulla. kaikki oli sillon niin selvää. ja sitten BÄNG. oooh life.

laadin just pari päivää sit kelalle hakemuksen ammatillisesta kuntoutuksesta, jonka pitäis alkaa elokuussa. kirjotin sinne ihan julkisesti: en enää halua työskennellä kuvataiteen enkä taidekäsityön parissa. haluan löytää uuden suunnan uralleni, niissä rajoissa mitä laaja aivovamma suo. mä uskoisin, et mut otetaan sisään siihen 8 kuukauden hommeliin, etenkin kun liitteet ja lausunnot oli hyvät, mut kelasta ei koskaan tiedä, joten en nyt vielä varsinaisesti luota mihinkään.

viime viikko oli onneks lopulta töiden osalta helpompi kuin pelkäsin, koska sain tehdä tosi paljon keskenäni. sana euforia tuli taas mieleen. euforista, niin kerrassaan harvinaista, että saan keskittyä työpisteelläni ilman katkoksia yhteen asiaan kerrallaan, pohtia omiani, katella ikkunasta, jatkaa, pitää taukoa, käydä syömässä kun haluan, ja päivän lopuks voin merkitä asioita tehdyiksi, valmiiksi.

päättelin et se mun ankaruus itteäni kohtaan johtuu osittain siitä, että kun en voi keskittyä sosiaalisen ja meluisan ympäristön takia, teen enemmän huolimattomuusvirheitä, jotka sitte jää harmittamaan kun niiden korjailuun menee seuraavana päivänä aikaa. osaa ei saa edes enää korjattua, tai keskittyminen on taas mitä on, joten kierre on valmis. kun saan työskennellä yksin hiljasuudessa, pysyn kärryillä siitä mitä kulloinkin teen, mun hommailu on paljon suunnitelmallisempaa ja johdonmukaisempaa, eikä seuraavalla kerralla joudu alottamaan siitä, mikä viimeks meni pieleen.

kirjotin kelan hakemukseen myös, että ylivoimasesti kuormittavinta tänhetkisessä työssä ja työympäristössä on sosiaalisuus. sen oli myös neurologi kirjannu lausuntoonsa, joten mä toivon et se otetaan huomioon mahdollisessa tulevassa kuntoutuskokonaisuudessa.

mä tulin tänään kai jollain tapaa torjutuksi, ja mulla on aika alakulonen olo. en osaa vielä sanoo koskeeko pettymyksen tunne sitä, että tulin torjutuksi, vai sitä, että petyin siihen, että mulla on näin pettyny olo.

nyt alan maalata. yritän ainakin.