tulin ihmettelemään näin 200. postauksen näpyttyessä ruudulle, et mitä on noi ihmismäärät jotka tätä blogia lukee - etenkään nyt kun en ehdi enkä jaksa päivittää, koska mun pää on syvällä parin kuukauden päästä ilmestyvässä kirjassa.

jos en aktiivisesti tuota uutta tekstiä siihen kyseiseen projektiin joka päivä, kuuntelen äänittämiäni haastatteluja joista teen muistiinpanoja ja yritän muodostaa kokonaiskuvaa päässäni. vaikka kirjan pohjatyötä on tehty jo kesästä alkaen, tuntuu yhtäältä vähän väliä siltä, et aika kerta kaikkiaan loppuu kesken, ja toisaalta heti perään siltä, et aivan varmasti kaikki järjestyy ja lopputulos on riittävän hyvä. ehkä se on just tällaseen prosessiin sopiva kauhun tasapaino.

työyhteisöltäni toivoisin enemmän tukea tän koko jutun kanssa, mut ehkä ne ei vaan käsitä mitä mä oon oikeestaan tekemässä. on siis luultavasti niiden onni, ettei ne taida ymmärtää kuinka laajan tehtävän ne mulle ojensi - tai kuinka laajana mä sen otin vastaan - ja kuinka vakavasti mä sellaset luovat tehtävänannot otan. tästä on tullu mun projekti, jota kohtelen kuin pientä lastani. ei sinänsä ihme siis, et esipuhetta luonnostellessani saatoin saada vähän roskia silmiini.

kevät on matkalla jo.