sööttiä kun käyttis laskee lukijoita, kun mun tietääkseni mä ite oon ainoa. tässä tapauksessa kolme lukemiskertaa muodostaa huiman piikin, ja kun en kirjota pitkään aikaan eli en käy täällä, näkyy myös jyrkkä romahdus. voi mun pienen blogin kiihkeää kuolinkamppailua.

mietin et vois olla hyvä kirjottamalla pohtia erinäisiä metafyysisiä ja mulle itellekin vähän hämärän peitossa olevia asioita terapiaa varten. huomasin et kun en oo aikoihin pitäny päiväkirjaa, en oo oikein osannu selittää esimerkiks omaa arvottomuuden kokemustani pariin viikkoon terapiassa. nyt se aihe on kuitenkin olennainen, koska se on iso asia jonka sekä mä että terapeutti kirjas kolmannen vuoden tavoitteeks terapiahakemukseen kelalle. että sen kanssa pitää vielä tehdä töitä. ollaan käyty läpi mun tunnelukkoja, ja se arvottomuus nousee jatkuvasti esiin, mut sitku yritetään tarkastella sitä, en osaa sanoo oikein muuta kun et en pidä itteäni arvottomana ihmisenä, koska kukaan ei musta oo arvoton, mut mun elämä ja olemassaolo on mun mielestä arvotonta. ja että en enää varsinaisesti halua kuolla, mutta mua ei haittais, vaikka kuolisin. mitättömyys ihmisenä tuntuu vapauttavalta, koska maailmankaikkeuden kokonaisuuden kannalta oman pienen elämän murheet on aika merkityksettömiä, mut en mä kuitenkaan sanois että minä tai kukaan muukaan on mitätön tai merkityksetön. silti mä en mielestäni kuulu tähän yhteiskuntaan enkä oo muiden normaalien ihmisten arvoinen. tässä pitkälti kaikki mitä oon kyenny tähän asti ääneen purkamaan.

nytkään en keksi muuta kuin todeta, että en oo aktiivisesti itsetuhoinen, mut kyllä mä silti voisin kuolla vaikkapa tänä iltana. elämä yleisesti ei oo mun silmissä (mun elämä, muiden) sen arvoista (hmm, arvoista), että täällä pitäis väkisin roikkua. mä löydän elämän mitattavan mielekkyyden ja arvon lähinnä sitä kautta, että auttaisin muita, tai että ne ei kestäis mun poismenoa. ketä varten mä siis eläisin? itseäni varten haluaisin elää, koska muita varten olemiset ja tekemiset on niin nähty ja se on kestämätön tie, mutta koska mun suhde itseeni on aina ollu niin kiinteä ja syvä, mä en kyseenalaista sitä mitenkään, joten mulle sopis aivan yhtä hyvin elää yksin, kuolla yksin, olla olemassa tai olla olematta.

luultavasti mä tässä taas väkisin haen ratkasua, viivytyksetöntä vastausta. ehkä se ei oo välttämätöntä, vaan mulla on tunne et tää on joku ratkasua etsivä akuutti dilemma, koska se on nyt nostettu terapiassa pöydälle. todellisuudessa, lopulta, tärkeintä lienee et mä löydän taas kerran elämänfilosofiakseni sen välimallin jätkän, eli ajatusketjun joka on yhdistelmä sitä että elän ja olen arvokas sekä itselleni että muille, tällasena kuin nyt olen, mutta myös kaikesta luopuminen olis ihan yhtä ookoo. ei aina tarvii olla joko-tai ja hakkaamassa päätään vain toisensa poissulkevien umpikujien päätyihin, koska siitä seuraa lähinnä näköalattomuutta, ehdottomuutta ja toivottomuutta. tärkeää lienee, että osaan just nyt selittää arvottomuuteni yhtä lailla kuin arvokkuuteni itselleni siten, että toteutan itseäni ja voin kohtalaisen hyvin. pieniä dilemmoja tarvitaan, lievää eksistentiaalista levottomuutta arjen keskelle ja iltojen iloksi, jotta kehitys jatkuu.

ratkasu voi olla myös se, et ratkasua ei just nyt ole. vastausta ei just nyt tarvita. joskus voi vaan heittää ilmaan kysymyksiä. oon kattonu tosi paljon kuulustelutekniikoita ja psykiatrisia haastatteluja viime päivinä ja niissä isketään ihan taktisestikin usein pöytään spekulointeja jotka on nimeltään open-ended questions, koska joskus niihin reagointi paljastaakin enemmän kuin YES tai NO.