viikko on jo yli puolenvälin, työpäivät on kulunu nopeesti ja mukavasti. voi olla et kuntoutuksen luentopäiviin verrattuna tänhetkiset hommat ei vaan tunnu missään, koska ne avomuotoset on niin intensiivisiä. ja onhan siellä kaks tuntia pidemmät päivätkin.

kahvipöytä ja seurusteluhuone on ollu joka päivä lähes tupaten täynnä kävijöitä, eli järjestön jäseniä. tänään juteltiin sairauksista ja ilmeni että meitä oli paikalla kolme sellasta, joilla on aivovaurio. kolme ihan erilaista tarinaa. isoja asioita ja vaikeita aikoja on joskus koettu, mut siinä sitä istua kökötettiin yhdessä, hengissä. vertaistuki on kyl korvaamatonta.

hiljasempina hetkinä oon piirtäny yhtä kuvaa, kirjotellu ja säätäny esitteitä työkoneella. ja juonu liikaa kahvia.

en ikinä puhu työkavereista töissä muille työntekijöille, koska en harrasta juorukerhoja. yleensä sanon et "noh, ehkä se vaan on semmonen" tai keksin jotain myönteistä vasta-argumentiks jos joku alkaa juoruta jonkun poissaollessa. en kerro eteenpäin mitään negatiivista. uskon et se miten joku puhuu muista sulle, kertoo, miten se todennäkösesti puhuu myös susta muille. se on aika hyvä indikaattori siitä, kehen voi luottaa. ja sitä kannattaa käyttää omankin käytöksen peilinä. paska palaa takasin paskan luo, moninkertasena. mieluummin laittaa positiivisia "juoruja" liikkeelle, jos on pakko kommentoida.

oon antanu tuollakin muiden puhua mitä puhuvat, kommentoimatta mitenkään, ja mulle selkenee koko ajan enemmän se et mun hunchi oli oikee tän yhden ihmisen suhteen, koska muut ilmeisesti kokee asian samalla tavalla. mut nyt kun tiedän mistä mun oma ahdistus johtui niin sen kyseisen ihmisen käyttäytyminen ei oo vaivannu mua enää ollenkaan tuolla. jos se on kylmäkiskosempi ja vähän enemmän kontrollifriikki niin sit se vaan on. pystyn keskittymään omiin tehtäviini ja muihin tyyppeihin. en oo sanonu mitään omista ajatuksistani tai tunteistani sillon kun ihmisestä on puhuttu, ku ei se vaan oo sen arvoista. en tiedä ketä se hyödyttäis. mulle riittää se et pohdin asioita ja ihmisiä keskenäni ja kirjotan niistä täällä nimettömästi. ja jos oikein kriiseilyttää niin tietenki terapeutti joutuu auttamaan. viimesen vuoden aikana oon kyl oppinu enemmän nojaamaan omiin käsittelykykyihini ja uusiin ajattelumalleihin, mikä lienee ens keväänä loppuvan terapian koko päämääräkin. uudet mallit toimii hyvin kaikkina muina aikoina paitsi sillon kun on pms. sen edessä oon aika keinoton.

(tauko: järripeippoparvi ruokailee pihlajassa. siis miten ne voi olla noin eksoottisen kauniita? kaikki harvinaiset vieraat kyl aina on. järrit on varmaan matkalla etelään ja pysähtyivät iltapalalle.)

ai niin - ens viikolla meen seuraavan harkkapaikan työhaastatteluun. uravalmentajan väkivaltaisesti typistämä teksti teki siis silti tehtävänsä ja ne haluu tavata mut. jos työmatka ei tuu olemaan ongelma niin oon kyl aika innoissani. työmatka oikeestaan ratkasee koko jutun mun osalta.

hmmm. jäin nyt miettii sellasta, et mussa on se piirre, et ihmiset kokee et mulle on tosi helppo puhua, joten nehän puhuu. ne kertoo asioistaan todella paljon ja todella avoimesti. multa harvemmin kukaan muu kuin terapeutti kysyy yhtään mitään. tästä seuraa sit se, että mä tiedän muista ihmisistä tosi paljon, mut muut ei tiedä musta oikeestaan mitään.

mun elämäntehtävä on olla kaikkien mulle uskoutuvien ihmisten luottamuksen arvoinen. onneks en todellakaan haluu harrastaa juorukerhoja.