teki koko kesän ajan jollain tasolla mieli kirjottaa päiväkirjaa, mut epilepsialääkityksen lisäannostus on tosiaan uusinu masennuksen ja ahdistuksen jotka on muuttunu krooniseks, joten oon ollu pitkään tässä epämääräsessä tunnelissa jossa en keksi mistä saisin voimaa ryömiä eteenpäin. oikeestaan mikään ei kiinnosta, eikä oudot päänsäryt tai tää beetasalpaajan aiheuttama kooma auta asiaa. saikulle päädyttyäni oon lähinnä nukkunu, itkeny ja nukkunu lisää. nyt sit näköjään kirjotan täällä koko ajan pois sitä patoumaa mikä jostain heinäkuusta jäi.

harkitsin jonkin aikaa lähdenkö kuuntelemaan yhtä podcastiä kammottavasta utahilaisesta perhetragediasta, mut päätin lähtee, koska se on eka asia joka mua on kiinnostanu kuukausiin. heikoimmat ehkä kaatuu suorilta jaloiltaan tän kuullessaan, mut oon kuunnellu saman yli 20-osaisen podcastin nyt ainakin kolmesti viimesten viiden vuoden sisällä. tunnen siis rikoskeissin läpikotaisin, mut toi tuotanto on niin älyttömän hyvin taustoitettu, tutkittu ja toteutettu, et siinä on loputtomasti kerroksia ja se on äärimmäisen vangitseva. en oo ehkä ikinä pitäny mistään levystä, kirjasta, leffasta tai sarjasta yhtä paljon. sama toimittaja on tehny muitakin laadukkaita casteja selvittämättömistä rikoksista, mutta niissä ei oo noin laajaa materiaalia, joten ne ei imeydy luihin asti kuten tää.

viime yönä sit tietysti taas itkin, kun tähän päivään asti kokonaisuudeltaan selvittämättömäks tapaukseks jääny tarina saavuttaa sydäntä särkevän antikliimaksinsa. mikä siinäkin on, että tieten tahtoen haluaa kuulla saman järkyttävän jakson uudelleen ja uudelleen? ei se yhtään helpommaks ainakaan muutu. mut niinhän ihminen tekee omassakin elämässään: palaa tiedostaen tai tiedostamattaan aina traumansa ääreen, ehkä toivoen että siitä löytää jonkun uuden kulman. tai on ihan vaan suruun kotiutunu masokisti, kuten allekirjottanu.