aikanaan päätin etten kirjota tähän päiväkirjaan muista ihmisistä, eikä se päätös oo nyt selkeestikään pitäny. jotenkin on pakko purkaa töissä ilmentyvää ärtymystä, kun jään sen kaa totaalisen yksin. se turhauttaa niin saatanasti et mun on päästettävä höyryjä ulos jossain muodossa. työ täyttää tällä hetkellä kaiken mun kapasiteetin. kaikki sen ulkopuolellekin jäävä aika on siellä olevista ihmisistä johtuvasta ylikuormituksesta palautumista. olis vähän outoa olla kirjottamatta siitä. ehkä mä nauran näille jutuille myöhemmin. tai: ehkä mä hyödyn näistä jutuista myöhemmin, vaikkapa siellä ammatillisessa kuntoutuksessa.

itse asiassa se onkin näiden tänhetkisten duuniolosuhteiden takia asia, jota stressaan ehdottomasti eniten: miten kummassa mä tuun jaksamaan sitä sosiaalisuutta siellä? kuntoutusohjelmaan kuuluu muunmuassa jaksoja jotka käsittää ryhmätöitä ja jonkinlaisia vertaistukiryhmiin osallistumisia. puhumattakaan sitte työharjotteluista. oon harkinnu varaavani sieltä kuntoutuskeskuksen tiloista majotuksen pidemmille jaksoille, koska siellä on mahis yhden hengen huoneeseen.

yhden hengen huone! mikä kaunis utopia! tekis töissäkin jo nyt mieli raahata mun osaston tyhjät kaapistot työpisteen ympärille, rakentaa barrikadit ittensä suojaks aina aamusin ennen kun kukaan ehtii nähdä mua. mutta kun ei, mun työtilan täytyy sijaita läpikulkupaikassa, jossa kuka vaan voi päättää millon vaan änkeytyä mun personal spaceen. pahimmat tyypit ei edes lopeta puhetta vaikka mä en vastais mitään. vielä pahemmat alkaa kysyä "haloo? haloo!".

mulla oli tän päivän aikana yhteensä puoli tuntia omaa aikaa tehdä rauhassa hommia. olin niin uupunu päivän päättyessä et melkein sain paniikkikohtauksen (itse asiassa kognitiivinen ylikuormitustila muistuttaa paniikkikohtausta, koska ainoa ajatus on paeta), mut oli pakko vaan ahdistuksesta huolimatta lähtee vielä junalla apteekkiin. en muista kotimatkasta oikeestaan mitään. mietin vaan kotipihassa ku tuntui et kaikki voima pakenee kehosta, että ei tän kuulu olla tällasta. eihän?

ekat sanat jotka mua kuvaa tuskin olis sulkeutunut, etäinen tai hiljainen, koska oon niin huumorintajuinen ja pikkasen rämäpäinen, nauran paljon, ja ne joista välitän tietää sen (myös töissä). mut en mä koskaan puhu asioistani - saati muiden asioista - kellekään paitsi terapeutille. oikeestaan oon aina pitäny kaiken sisälläni, lukuunottamatta just sen mitä kirjotan ylös. terapian alettua 2018 en oo puhunu muille ihmisille sitäkään vähää, mitä ehkä joskus sitä ennen. kuormitun ite niin helposti koska mulle kerrotaan niin paljon kaikkea (oon ollu teini-ikäsestä asti se olkapää), etten haluu kuormittaa ketään muuta, kun tiedän miten raskasta sellanen on. terapeutti on eri asia, se ei kuormitu koska sillä on siihen koulutus. ja se käy todennäkösesti itekin terapiassa, kuten tapana on. mut en mä kaikkea kallista terapia-aikaa halua tuhlata  avautumiseen duunimölliäisistä, joten avaudun tänne.

se, ettei juuri kukaan töissä kysele mun vointia, ei sinänsä haittaa, koska ei mulla oo tarvetta jakaa mitään, mutta onhan toi pelkkä toisten horinan ja käytöksen jatkuva vastaanotto ihan helvetin yksipuolista.

mun nykyinen työpaikka ei oo tyypillinen työpaikka, koska me siellä ollaan vähän niinku jotain työkkärin jämäporukkaa. pitkäaikaistyöttömiä, perussairaita, syrjäytymisriskissä, mielenterveysongelmaisia, päihderiippuvaisia. mä oon ite vieläkin aika jämä, ja tuun taatusti olee sitä myös jatkokuntoutuksessa, jossa alotetaan työelämämielessä aivan - noh, lähestulkoon - nollasta. eli ei siellä välttämättä oo yhtään sen sosiaalisesti taitavampia, vähemmän yksinäisiä takertujia kuin nykyisessäkään paikassa.

se mua lohduttaa, että siellä on koko ajan ammattilaiset tarkkailemassa tilanteita ja jaksamista. se on koko sen kahdeksan kuukauden idea. jos ei olis, tuntisin oloni tulevaisuuden suhteen todella toivottomaks tällä hetkellä.