ei se masennusjakso vieläkään oo menny ohi, mut kuten muistaakseni jo aiemmin tänä vuonna, otan mieluummin masennuksen harmaan ja painavan viltin harteilleni kuin ahdistuksen neuroottiset sinkoilut korvien väliin. oon edelleen itkuherkkä ja taipuvainen melankoliaan etenkin yksin ollessani.

sillon kun masennus alko, noin viitisen viikkoa sit, tein erikoisen päätöksen ja jätin nostamatta mielialalääkkeen annostusta, toisin kun yleensä vaikeina kausina. halusin kattoa tän läpi. joskus masennus on varotusmerkki jostain käsittelemättömästä asiasta, joka hakee ulospääsyä.

mä löysin itestäni aika yksinäisen ihmisen. en yksinäistä omassa itsessäni, tai universumissa, sen mä en usko olevan koskaan mahdollista, mut yksinäisen ainakin parisuhteessa. eniten yksin oon tässä liitossa, naisena, kumppanina, elämäntoverina.

oon nyt kipeenä ollessanikin kattonu vaan romanttisia sarjoja ja realityä ja huomannu ajattelevani et oispa mullakin joskus jotain tollasta. olispa edes joskus nuorempana ollu. välillä oon sit itkeny tajutessani et mul on ollu rakkaudessa aina epäonnea. asiat on tapahtunu niin usein niin monen kanssa niin väärään aikaan, etten mä osaa nimetä romanttisessa mielessä mitään pitempiaikasta onnellista ajanjaksoa eletystä elämästäni. se on aika kestämätön ajatus, etenkin kun mul on tällä hetkellä myös ihan sellanen olo, et tässä tää vissiin oli, mun rakkauselämän lyhyt historia. taas yks onneton pitkä parisuhde joka varmaan päättyy eroon.

jotenkin nääkin näkökulmat aukee vasta kun on omillaan, irti arjesta täällä pikkuasunnolla, jossa se päivittäinen yksinäisyys, jota oon jo pitkään kokenu yhteisessä kodissa, yhtäkkiä tulee ilmiselväks.

että mä oon vähemmän yksin sillon kun oon yksin.