ulkoilma on sakeena synkkyydestä. ihan sama avaako verhot vai ei, valon määrä on aivan onneton halki vuorokauden.

romahdin taas lauantaina jo heti aamusta jostain mitättömästä joka eskaloitu, mut muuten viikonloppu meni ihan hyvin. töissä järjestettiin yks juhlatilaisuus eilen joten oli ihmispaljouttakin, mut tsemppasin itteni vaan menemään ja kestämään. nyt viime aikoina on ollu kaikkein vaikeinta sosiaaliset tilanteet ja mietin jo, et taannunko nuoruusvuosiin kohta, kun meinaa tulla kaikenmaailman vapinoita ja siks haluisin perua kaikki sovitut menot. mut jännitykselle ja ahdistukselle nimenomaan ei saa antaa sitä valtaa. satuin just ennen sitä häppeninkiä kattomaan jotain ohjelmaa jossa psykologi puhu siitä kuinka ahdistus on sitä, että odottaa tulevalta pahinta, mut oikeestihan tulevaa ei voi tietää. se on vaan tuntematonta. iteltään voi kysyä et onko tää nyt oikeesti niin kamalaa, entäpä jos kokeilisin ensin.

niinhän se on. todennäkösesti kaikki menee ihan riittävän hyvin. sinänsä on melko hyödytöntä murehtia etukäteen. jos mitään kauhuskenaariota ei synnykään, on tuhlannu energiaa ja aikaa turhaan. sitäpaitsi ne kammottavat asiat joita on joskus tullu eteen on ollu sellasia ylläreitä, ettei niitä edes ois osannu pelätä etukäteen.

oon yrittäny myös viimesen viikon pärjätä nukkumatta päikkäreitä, koska jostain syystä näin kaamosaikaan herään sit myöhään iltapäivällä ihan helvetin paljon ahdistuneempana kuin mennessäni unille.

olihan hbo:lla myös kaks muuta mun fanittamaa sarjaa kuin sopranos ja oz. katoin joitain vuosia sit myös loistavat mullan alla ja terapiassa. ainoo mikä ei oo näistä suomessakin esitetyistä koskaan kiinnostanu on sinkkuelämää. pystyn jotenki ymmärtämään sen suosion, vaikken ookaan kohderyhmää. kinkkuelämää sopis paremmin sen nimeks.