opinnoista on muodostunu tässä parissa kuukaudessa jo niin kiintee osa arkee ja ehkä identiteettiäkin, etten viikonloppusin oikein tiedä miten päin olla. pitäydyn kuitenki lupauksessani olla pänttäämättä vapaapäivinä. henkilökohtasesta elämästä ei löydy riittävästi kiinnekohtia vissiin, kun sit tää on tämmöstä ihme leijumista. taide on tietysti aina ateljeella oottamassa, mut se on niin työlästä että kynnys siihen on melko korkee. alkaa lähinnä väsyttää pelkkä ajatuskin.

opintojen rajaamisen lisäks päätin vuodenvaihteessa etten ota vastaan mitään kutsuja sosiaalisiin menoihin ennen kunnon kevättä. se on ollu ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. oon tässä ajan kuluessa tiedostanu kuinka paljon ihmisten tapaaminen ja jossakin käymisen lukeminen kalenterissa kuormittaa mua, kun sitä ei oo tarvinnu tehä. mulla on hyvin harvoja yhtä introvertteja ystäviä tai kavereita kuin itse oon, joten oon joutunu käyttää kouluun keskittymistä suurimpana syynä tälle päätökselle. muut ei oikein ymmärrä mun tilan ja yksinolon tarvetta muuten.

kaks ystävää viestitteli alkuviikosta ja sovittiin et nähdään mun ateljeekämpällä kahvittelun merkeissä kolmisteen perjantaina. se oli mulle tosi jees, koska stressaan emännöintiä paljon vähemmän kuin ite jonnekin liikkumista. tai niin luulin. huomasin eilen aamulla että sain miltei paniikkikohtauksen ennen kun ystävät saapu. tapaamisen ajan kävin jotenkin ylikierroksilla, ja nyt oon sit vuorokauden stressanu ja morkkistellu kaikkea jälkikäteen. miks sanoin niin, puhuinko liikaa, nauroinko tyhmässä kohdassa, miksen pohjustanu sitä asiaa paremmin, mitä ne sillä kommentilla tarkotti, miks mun pitää olla niin vammanen, ja vielä rumakin, niin helvetin ruma (ne varmaan puhu mun ulkosesta ja sisäsestä naurettavuudesta heti kun pääsi olemaan kahden)?

nyt sit vaan mietin et onko kenenkään kahville kutsuminenkaan tän kaiken arvoista, kun siihen kuluu ihan kauheesti energiaa eikä se palkitse. oon aivan uskomattoman ankara itteäni kohtaan, ja tää vaativa persoonallisuustyyppi on niin iso ja vanha köntsä mun harteilla, etten uskalla lähtee heiluttelee sitä mihinkään suuntaan, vaan lamaannun.