eilinen puhetilaisuus meni hyvin. jännitti kotona etukäteen aika kamalasti, mut itse homma sujui siihen nähden hienosti. yritin ottaa katsekontaktia kuulijoihin, en onnistunu siinä joka hetki niin hyvin kuin oisin toivonu, koska en kuitenkaan ihan ulkoa osannu tekstiä. jos voisin mennä ja pitää puheen uusiks, lukisin sen vielä hitaammin ja kattosin vielä enemmän yleisöön. illalla tuli kotona itku ku mietin parasta ystävääni jonka kuolemasta kerroin. tilaisuudessa olin liian jännittyny että henkilökohtaset tunteet olis tullu pintaan, vaikka ne tietenkin on iso raskas osa mua edelleen, kuten illalla huomasin. sitä pelkäsin eniten, et alkaisin itkee kesken lukemisen, mut se pelko oli turha. olin myös varautunu siihen et sinne tulis enemmän ihmisiä ja häkeltyisin, mut sekin oli turha pelko. tilaisuus oli pienempi ja lyhyempi kuin odotin.

noh, se on siis hoidettu. sekin. tiedän nyt, entisenä vapisevana jännittäjänä ja sosiaalisena foobikkona, et lamaantuminen on mennyttä elämää. voin pitää puheen toistekin. ja mulla on semmonen etiäinen, et myöskin tuun puhumaan julkisesti enemmän, jotenkin tulevaisuudessa työni kautta.

tän päivän oon viettäny ateljeella maalaten ja etäpalaveroiden - yks mun työtehtävistä on tehdä pieniä tauluja joulukamppikseen. on niin kauan siitä, kun oon maalannu käskystä, et päivä kului enimmäkseen erilaisiin kokeiluihin joista ehkä kaks menee jatkokehittelyyn.

tässä myöhään illalla intouduin vielä kääntämään tekstiä huomisenkin duunipäivän edestä. hidasta, mut kivaa ja palkitsevaa hommaa. käännän somepostauksia ja pitkiä artikkeleita. pitäis luoda omasta päästä kans yks artikkeli. se on vielä ihan ajatuksen tasolla, jotain sekalaisia rimpsuja kasassa. mietin, et sukeltamalla yrityksen omaan matskuun mun on helpompi päästä sisään fiilikseen ja sit sitä tekstiä alkaa tulla kuin itsestään.