oon tässä nyt useemman kerran nuoruuden päiväkirjojen lukemisen jälkeen joutunu ihan kattomaan itteäni konkreettisesti peiliin ja sanomaan itelleni, etten oo enää se heiveröinen, ulkopuolinen tyttö joka olin 17-vuotiaana, vaan vahva, nelikymppinen nainen, joka selvis siitä kaikesta. on ollu jotenki läpikuultava olo.

taisin mennä vähän liian syvälle sinne trauman ääreen. oon oman uteliaisuuteni takia kärsiny koko loppuviikon erilaisista takaumista, ahdistuksesta ja unettomuudesta ja mietin ihan tosissani tässä, että oonko voinu saada niiden vuosien koettelemuksista sillon nuorempana traumaperäsen stressihäiriön.

mut yritettiin 15-vuotiaana raiskata sillosen poikaystävän toimesta, ja mä en todellakaan ollu sen ikäsenä valmis mihinkään pussailua intiimimpään. pari sitä seurannutta seurustelua päätty siihen että mua petettiin. sit tuli tää pitkäaikainen salainen ihastus, joka sattumien kautta päätyikin osaks mun elämää, mut kaikki ne haavekuvat romuttu yks kerrallaan kun se roikotti mua vuoden ajan ehkä jonkinlaisena varakappaleena ja esimerkiks torju mut seksuaalisesti kun olisin ollu valmis pääsemään neitsyydestäni (totaalinen vastakohta mun raiskauskokemukselle). kun vihdoin uskalsin jättää sen, rakastuin ekaa kertaa elämässäni kunnolla uuteen ihmiseen, mutta taas mut jätettiin toisen tytön takia.

kuulostaa ehkä lapselliselta draamailulta, joltain vuoristoradalta joka muka kuuluu nuoruuteen, mutta sitä se todellisuus ei ollu. mä olin ja oon äärimmäisen herkkä, ja jos miettii et samaan aikaan mua pahoinpideltiin fyysisesti ja psyykkisesti kotona, ei ihmekään et noihin kammottaviin aikoihin henkilökohtasten, yksityiskohtasten tekstien kautta palaaminen aiheuttaa tän valtavan häpeän möykyn, jonka tunnen edelleen kurkussa ja rinnassa. käytännössä mut hajotettiin sosiaalisesti ja seksuaalisesti.

että kai se PTSD on ihan mahdollinen. sainhan mä sen diagnoosin tossa muutama vuos sitten vakavan sairastumisen seurauksena, ja musta noi pari nuoruusvuotta oli kyllä paljon pahempia kokemuksia.

alkavan viikon haluisin ajatella kaikkee ihan muuta, ja toisaalta samanaikasesti musta tuntuu et ehkä tääkin vaan pitää kattoa läpi. itkeä se tuska ulos, jos se siellä vielä on. mut ainakaan en palaa enää tekstien pariin.