tuntu et eilinen ja tää päivä ois ollu vähän parempia, mut tossa kun havahduin päikkäreiltä sohvalta niin sydän hakkas ja pää oli heti lannistavia ajatuksia täynnä. olo päivällä herätessä on usein melkein niinku unihalvauksen jäljiltä: tunnen ympärilläni jotain tosi pahaa ja negatiivista. et joku on pielessä ja et se on todennäkösesti mun syytä. heräämiseen menee vähintään tunti. ajatus ajatukselta oon saanu kammettuu itteni ylös ja huomannu et ei täs nyt ihan hirvee hätä oo. muina päivinä oon menny pihaan istumaan päikkäreiltä, mut nyt siellä sataa.

pitäis vissiin olla tyytyväinen et unettomuuden kierre sentään katkes, kun yks päivä nukuin kai kolme tuntia töiden jälkeen. mitä enemmän nukkuu, sitä enemmän nukkuu - mitä vähemmän nukkuu, sitä vähemmän nukkuu. heiluriliikettä.

oon yrittäny tutkii yhden tutun vinkattua asiasta, et voisko mun mielialahäiriöt johtuu alhasesta ferritiinistä. niistä oireista ei kyl mikään varsinaisesti sovi muhun, ainoastaan ahdistuskohtaukset ja väsymys, ja ainoastaan pms:n aikaan, jollon siis nukun huonosti. viimeks kun oon jutellu neurologin kanssa noin vuos sitten labratuloksista, se itse asiassa ehdotti että pitäisin raudansyönnistä taukoo, koska mun hemoglobiini on niin hyvä (138). kasvissyöjänä en luovu siitä yleensä kuin just väliaikasesti. alotin keväällä uudestaan, mut nyt otan rautalisää vaan joka toinen päivä. en oo kovin urheilullinen vaikka kävelenkin reipasta tahtia 45min päivittäin, eikä mun menkat oo ikinä ollu edes keskinkertaset vuodoltaan. kaipa on mahdollista potee raudanpuutosta ilman anemiaa, mut tuntuu jotenki typerältä lähtee väkisin sellasta diagnoosia hakemaan, kun muulloin voin niin hyvin. eikä mikään näistä kammottavuuksista mistä täälläkin kirjotan, kuitenkaan estä mua esimerkiks menemästä töihin joka päivä.

yks työjuttu on stressannu useemman viikon täs taustalla, mut koska se ei liity muhun suoraan, enkä ois voinu tehä sen eteen enempää mitä oon jo tehny, ei sekään selitä mitään. töissäkäynti ja ihmiset siellä pikemminkin pitää mut nimenomaan järjissäni, ja auttaa näkemään kaikkien näiden mun vaikeuksien, kuten aivovamman (josta tääkin oireilun intensiteetti johtuu), läpi kaikesta huolimatta, et elämässä on mielekkyyttä, ja et mulla on joku tarkotus olla täällä. et vaikka mulla ois kuinka surkee olo henkilökohtasesti, mä tuotan omalla persoonallani ja muihin suuntautuvalla empatiallani niin paljon positiivista energiaa sitä tarvitsevien ihmisten elämään, et sinnittely on sen arvoista. töissäolo on sellanen lämminhenkinen kierre, joka antaa yhtä paljon hyvää kuin sille luovuttaa.

huomaan saman ilmiön myös vapaaehtoishommissa kuten sururyhmien kanssa. 

oon soitellu seuraavaan vertaistukiryhmään ilmottautuneita ihmisiä läpi, ja inhimillisyyden tunnetta on lisänny vaikeista aiheista puhuminen toisten menetyksiä kokeneiden kanssa, oleminen kuitenkin enemmän kuuntelevana osapuolena. ehkä kun on ite heiveröisempänä tällä hetkellä niin on samalla myös helpommin lähestyttävä.

arvelen et pms-ahdistuneisuus on kääntymässä taas enemmän masennuksen ja melankolian puoleen, mikä ei oo välttämättä negatiivinen asia. ainakin olo on seesteisempi eikä rasittavan neuroottinen.

ehkä tää tästä. taas.