mun ajatukset junnaa vieläkin siellä jossain 25 vuoden takasessa syksyssä ja talvessa, jonka traumoja en kai sit oo päässy purkamaan missään riittävästi. en mä oo kehdannu edes ammattiauttajille kertoo siitä parisuhteen kaltaisesta tapahtumaketjusta, parista vuodesta jotka on haavottanu mua monella tapaa pahemmin kuin mikään sitä ennen kärsitty. mietin tänään, et noihin aikoihin mä sairastuin myös vakavasti ruumiinkuvanhäiriöön ja sosiaaliseen fobiaan, joten ehkä kaikki mun vähäinenkin psyykkinen kapasiteetti meni pelkkään selviytymiseen ajassa, jollon mä oon ollu niin nuori, ettei mun aivojen otsalohko ollu läheskään kehittyny. ehkä se yritti kehittyä just sillon, kaiken sen tuskasuuden alla, ahtaasti, sairaalloisesti. otsalohko sattuu vastaamaan erityisesti päätöksenteosta, tunteiden säätelystä, palkitsevasta tai rankaisevasta suunnitelmallisuudesta, reaktioista ja toimintatarpeista. tämmösistä tunne-elämän pikkujuonteista jotka kuulostaa vaikuttavan about kaikkeen sisäisessä maailmassa.

mä alan oikeesti epäillä tälleen kyökin puolelta et niissä olosuhteissa mä jollain todella  - en sano pysyvällä koska aivot muokkautuu aina - mut sitkeällä tavalla vammauduin emotionaalisesti, enkä pysty sitä kieroutumaa subjekti-objektina itse ratkasemaan. siks pyörin aiheen ympärillä uudelleen ja uudelleen, sen laukasee mikä tahansa sopiva biisi tai yksittäinen muisto, ajatuksen pyyhkäsy.

asiaa ei tietysti auta se et näen myös unia siitä ajasta ja ihmisestä muutaman kerran vuodessa ja viimeks viime yönä. aamulla olo oli jopa voitonriemuinen ja eheä. me tavattiin aikuisina ja tapahtumat viittas johonkin sovinnonkaltaseen kehitykseen: ainakaan mä en lähteny sen tyypin ivallisuudesta ja pisteliäistä kommenteista huolimatta vähättelemään itteäni siihen tyyliin kuin aiemmin. heräsin tyytyväisenä, onnistuneena, vahvempana. mut sit puoleenpäivään mennessä olin jo taantunu siks yksinäiseksi, säälittäväks ja arvottomaks olennoksi joka olin 17-vuotiaana. purskahdin itkuun ja kysyin ääneen siltä ihmiseltä: "mikset sä tehny mitään?" se hylkäs mut täysin. se hyljeksi ja vältteli mua. se anto kaikin tavoin ymmärtää että mä olin tiellä ja  ei-toivottu, jonka takia mä takerruin siihen vielä pahemmin ja se loittoni entisestään. enkä mä ymmärrä vieläkään, mitä mä tein väärin, tai miks sekään ei tehny mitään oikein. uskon, et jos tänä päivänä oikeesti tavattais aikuisina, se ei edelleenkään huomiois mua tai mun tarpeita. se saattais jopa nauraa, ainakin vähätellä, jos edes kevyesti vihjaisin kuinka hankalaa mulla oli ja kuinka mä toivon et kaikki olis toiminu paremmin. ei se edes selkeesti oo tän kaiken ajattelun arvoinen ihminen, ja silti mun on mahdotonta päästää irti. en mä keksi mitään muuta kuin surra tätä pala palalta pois. mikä kyllä tälleen vuosikymmenten kokemuksella ei toimi sekään, vaan ainoastaan pitää ne haamut hengissä.