kaamosoireet meni niin pahaks et käytiin hakemassa mulle täysin uus kirkasvalolamppu. entisen tehot ei varmaankaan riitä tänäpäivänä, ostin sen heti diagnoosin saatuani jo 15 vuotta sitten. onhan teknologia kehittyny: uus lamppu on kooltaan neljäsosan entisestä, mut valoteho ja säätömahikset moninkertaset. lamppu tuntuu jo nyt toimivan. olkoonkin vaan plaseboefekti, pääasia et toimintakyky on elpyny huomattavasti siitä päivästä lähtien kun alotin hoidon. laskin mielialalääkkeet entiselle tasolle koska sen sijaan et nosto auttaa yleensä jo parissa päivässä, nyt en huomannu mitään muutosta viikon kuluessa.

vain 12% suomalaisista ei koe mitään kaamosoireita, joten on aika tavallinen keskustelunaihe puhuu kaamoksesta ja kaamosmasennuksestakin työpaikan kahvipöydässä. se mikä ei oo ihan tavanomasta, ois kertoa muille kuinka paskaan kuntoon esimerkiks mä ite meen näemmä jo elokuun lopulla pitkästä sadekaudesta jollon on pilvistä. se kunto ei oo mitään sokerinhimoa, väsymystä ja masennusta, vaan mä alan aktiivisesti suunnitella itsemurhaa. ajatusmaailma eskaloituu niin nopeesti et itken sit sitä pelkkää järkytystä omista impulsseistani. en pysty näkemään elämää seuraavaan aamuun asti, välillä en edes seuraavaan tuntiin. se on ihan saatanan pelottavaa. naurettavaa mustavalkosuudessaan, mut koska tiedän et se on ihan mahdollinen skenaario, terkuin nainen pää muovipussissa, ei sille voi oikeen nauraakaan. en oo kertonu kellekään näistä kaamosoireiden vakavuuksista suoraan, koska jos ne pelottaa mua itteäni näin paljon, en tiedä mikä vaikutus niillä ois läheisiin.

itsetuhosuus on ollu mussa jo niin pienestä lapsesta saakka, keksin sen hyvin nuorena, joten voimistuva tunne siitä et asiat on taas menossa päin persettä johtaa parin ajatusketjun päästä siihen, etten tuu selviytymään, en jaksa enää itteäni enkä tätä kuviota. luulis elämän helpottuvan, parantuvan tai ainakin tasaantuvan vanhetessa, mut tuntuu tapahtuvan just päinvastoin: vuosi vuodelta on vaikeempaa. ja sen tiedostaminen vaikeuttaa kaikkee entisestään, lisää kertoimia. tajusin just nyt näissä viimesimmissä pohjamudissani et mua vituttaa ja kuvottaa sanat taisteleminen ja selviytyminen. ne on niin helvetin kuluneita käsitteitä, koska tää on yhtä loppuunkulutettuna rantaan raahautumista hetkestä toiseen. haluisin päästää itteni tästä puolikkaasta elämästä vatvomasta, koska huonot asiat painaa jo niin paljon enemmän kuin hyvät. ainoo joka estää on empatia muita kohtaan. ja sen tiedän, menetettyäni kolme läheistä itsemurhalle, et jossain vaiheessa sekin este ylittyy.

että sellasta. syksy on ihanaa ja myös mun lempivuodenaika - on upeeta asua maassa jossa ylipäätään voi kokee kaikki neljä vuodenaikaa - mut mun käpyrauhasta ei ilmeisesti oo tarkotettu näin suuriin luonnonvalomuutoksiin.