en tajuu mikä mut vetäs taas kerran jonnekin vanhojen märehtimiskaukaloon hetki sitten. sekö et olin koko päivän yksin? katoin dokkaria kuolemantuomiosta armahdetun ihmisen elämästä vapaudessa. siinä mainittiin et kaikkein vaikeinta on aina antaa itselleen anteeks. sekö mut triggeröi? ehkä, mut en tiedä miten assosioin yhtäkkiä jostain texasilaisesta ehdonalaisesta suoraan mun elämänmittaseen epäonnistumiseen rakkaudessa. joku siinä kuinka dokkarin päähenkilö oli jääny paitsi kaikesta koska istu yksin sellissään 30 vuotta? kuinka se yritti alottaa alusta mut se ei ollu yhtään niin yksinkertasta kuin se oletti, koska maailma oli muuttunu niin paljon vuosikymmenissä ja se oli pudonnu kyydistä jossain vaiheessa siks et oli joutunu vanhojen valintojensa vuoks ulkopuoliseksi.

meillä kaikilla on epäonnistumisia rakkaudessa, meiät kaikki on joskus jätetty, me kaikki ollaan koettu ykspuolinen kiintyminen joskus, meitä on petetty, käytetty ja nöyryytetty. miten just mä oon muka saanu itteni näin helvetin syvästi traumatisoitua jollain niin pohjattomalla tavalla etten vieläkään pääse sieltä jostain ylös? miks mä vieläkin itken niiden perään jotka ei ollu koskaan mulle hyväks? miks mä oon näin riippuvainen rakkaudesta joka on kaikkein kivuliainta? miks vien itteni sinne takas aina uudestaan? onks tää taas vaan joku itsetuhon muoto?