, sanoi anne with an e. annan nuoruusvuodet oli nimeltään tuttu kirjasarja joskus, mut en koskaan lukenu sitä ite. en oikein tainnu olla kohderyhmää. luin tosi vähän nuortenkirjoja, saati nuorten tyttöjen kirjoja. alotin kodin kirjahyllystä, ja sieltä löyty lähinnä psykologiaa (miller, hite, jung, spock), tietokirjoja ja aikuisten romaaneja (utrio, paasilinna, hietamies, joenpelto, päätalo). kirjastossa menin heti aikuisten osastolle, elämänkertoihin, muistelmiin ja historiaan, kun sain kortin. lahjaksi sukulaisilta tuli jonkun verran varhaisteineille tarkotettuja kirjoja: oon lukenu yhen neiti etsivän, yhen viisikon, yhen hullun luokan ja muutaman tuijalehtisen.

kuinkas sitten kävikään? no tuota... yhtenä kesänä löysin mummolan vintiltä ukin kaikki vanhat alibit ja rikospostit, ja mulle aukes ihan uus maailma. en niinkään oo miettiny mikä mussa on ollu vialla, mä olin vaan äärimmäisen utelias, mut oon miettiny, et missä kaikki aikuiset on ollu? luin niitä lehtiä kesäiltoina yksin vintillä tai aitassa, ja toisin kuin nykyään, sillon sai julkasta kuvia kuolleista uhreista rikospaikalla. mä ostin jopa omilla rahoillani kerran alibin meidän lähikaupasta, ja siihen aikaan edes myyjä ei kattonu yhtään pidempään. oisin varmaan voinu ostaa miestenlehden jollakin verukkeella siinä irtokarkkieni kylkeen, koska vuonna 1991 ei kioskeillakaan kyselty yhtään mitään. kaikki oli muka niin viatonta aikana ennen intter websiä.

anne with an e oli kuitenki aivan ihastuttava draamasarjana. katoin sen netflixistä - terapeutti ehdotti sitä mulle kun arveli et voisin löytää samastumispintaa siitä miten luovuus ja sisäinen rohkeus voi auttaa yksinäistä, satutettua tai hyljeksittyä lasta selviytymään - eikä siinä montaa päivää menny kun se jo loppui. se oli tosi lohdullinen ja kaunis tarina, etenkin lapsuusvuodet. teinihommat meni aika tylsäksi nopeesti, kun alko tulla ihmissuhdedraamaa liikaa mun makuun, ja sivuhenkilöihin keskityttiin enemmän. oon melko allerginen fiktiolle, jo kirjoissa, mut etenkin sarjoissa ja leffoissa: en kato elokuvia oikeestaan koskaan. ja sit ironisesti mun lempikirjoja ja -leffoja on kuitenkin sormusten herrat ja hobitit. jos mennään fiktioon, niin mennään perkula sit ihan kunnolla jonneki täysin keksittyyn todellisuuteen.

itseensä voi kyllä pettyä, melko pahastikin, mut ainakin on sijaa muutokselle, ja asioihin voi vaikuttaa suoraan. siihen koko terapiakin nojaa. kuten anne, mä oon ihan pienestä saakka turvautunu itteeni, paennu luovaan mielikuvitusmaailmaan ja onnistunu henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä jotenki säilyttämään herkkyyteni, ja ehkä se on pelastanu mut. olin kiitollinen vinkistä terapeutille, ois menny hieno tarina täysin ohi muuten.

nukuin kuin tukki melkein kellon ympäri, ekan kerran viikkoon. näin just ennen heräämistä unta, jossa tää päihderiippuvainen läheinen oli työpaikallaan ja mäkin olin siellä, kun sen pomo tuli ohimennen sanomaan sille:

- huumetesti ja puhallutus on sitte kello yheksän.

läheinen sano kännykkään jollekin toiselle:

- jaa'a, kai mä meen syömään ja kokeilen auttaisko se hämäämään tuloksia.

mä en kommentoinu mitenkään, eikä sekään yrittäny takertua muhun kun lopetti puhelun.

tulkitsen unen niin, et kyl toi ulkomaailma hoitaa vastuun joskus sinne minne se kuuluu ja mä voin päästää irti.