pohdittiin terapiassa et mistä tulee mun sisäinen - terapeutti kutsuu sitä valoksi, mä pimeäksi energiaksi - usko siihen et asiat järjestyy ja että kärsimyksestä selviää. en osaa selittää sitä millään muulla kuin syvällä suhteella omaan itteeni. oon ollu itteni uskollisin seuralainen hyvin pienestä saakka. itteni lohduttaja, itteni kuuntelija. ehkä olennaisinta on se etten oo koskaan pelänny omaa pimeyttäni, synkkyyttäni, yksinäisyyttäni, vaan ottanu ne vastaan ja tutkinu niitä. keskustelu kääntyi tähän kun puhuttiin päihderiippuvaisen läheisen kyvyttömyydestä tarttua apuun ja muuttaa elämänsä. mä arvelen syyksi sen, minkä se itsekin on maininnut: se pelkää itseään.

on vaikee kuvitella elämää, jossa ihminen pelkää itseään, ei uskalla kohdata sisintään. sen täytyy olla aika kammottavaa.

resurssit, luovuus, mielekkyys. mä uskon et kaiken voi kääntää vahvuudeks, kaikesta voi muotoilla jotain uutta. myös paskasta - ja varsinkin siitä.

ikävä kyllä sellasta mikä on itselle täysin luonnollista ja itsestäänselvää on vaikee opettaa toiselle, joten en tiedä miten auttaa. ymmärrän, et helppohan mun on tässä puhua.

jos ei muu, niin ainakin pms maadottaa mut tasasesti siten etten pääse liian kauan yhtäjaksosesti näistä sisäisistä kyvyistäni nauttimaan. säilyy joku suhteellisuudentaju.

huomenna on syyskuu! elo, syys, huhti, touko. sellasen vuodenkierron ottaisin iäksi.

alotan syyskuun menemällä kirjastoon ja kahville mt-yhdistykseen. oon kehitelly ideoita toimintaan ja juttelen niistä. jospa saatais soppari jo virallisesti allekirjotettua.