kevät on edenny jo melko pitkälle ja taas on se vaihe vuodesta kun viikot rullautuu eteenpäin aivan liian nopeesti: mun lempivuodenaika tuntuu joka kerta entistä lyhyemmältä. tänään sovittiin jo kesälomaviikot töissä.

kesä ahdistaa, kuten aina. kauhulla odotan niitä päiviä kun on liian tukalaa mustille vaatteille ja on keksittävä jotain muuta paljaan ihon peittämiseen.

noh, siinä asiassa saan pientä apua: varasin vihdoin ajan ison hihatatuoinnin jatkamiseen. tatuoimisen tarkotuksena on paitsi ikuistaa tärkeitä asioita kehoon, myös samalla peittää viiltely- ja polttoarpia käsivarressa, jotka on yks iso syy sille miks en haluu hengailla esimerkiks hihattomissa paidoissa ihmisten ilmoilla vaikka olis kuinka kuuma. rintakehään tulee myös iso leima.

ehkä jonkun mielestä tatuoinnit kiinnittää huomiota tyhjää vartaloa enemmän, mut mulle ne on ikäänkuin mukana kulkevia vaatteita, joiden suojissa on helpompi hengittää. paheksukoot ihmiset mieluummin niitä.

oon laihtunu melkein viis kiloo. se alko tahattomasti kirjastressistä ja jatku tarkotuksellisena valokuvasta jonka yks ajattelematon ihminen töissä meni jakamaan someen, vaikka oon sanonu, et musta ei saa ottaa mitään kuvia eikä ainakaan laittaa someen, koska sairastan vaikeeta dysmorfista ruumiinkuvanhäiriötä, joka pahimmillaan johtaa viikkokausien itsetuhosuuteen. kuvittelin olevani suhteellisen hoikka 55-kilosena, mut kuvassa näytin tietysti pahimman pelkoni tavoin ylipainoselta ja epämuodostuneelta, joten oon nyt sit sopivasti kesäahdistusta potevana vähentäny tarkotuksellisesti syömistä niin et vanhat vaatteet on alkanu pyöriä löysinä päällä.

tiedän et tää on vaan ahdistusreaktio ja väliaikanen laastari, mut on se mun oloa jo helpottanu huomattavasti. ja kuitenkaan en taatusti tuu koskaan olemaan kaikkien mielestä riittävän hyvä. yks ihminen jota pidin ystävänäni sano kun olin hädintuskin 50-kilonen: "sä oot aina ollu tollanen pyöree". minä: "siis läski vai?". se, olkapäitään hymyillen kohauttaen: "no, pyöree". tän kropan kokoon halus puuttua myös mun halvaantumisesta seuranneen rankan sairaalajakson päätteeks, jonka kuluessa laihduin nopeesti varmaan pelkästä shokista, yks toinen nainen postuumisti: "sä olit kyl aika pyöree ennen". koska nää tyypit tiesi, et sairastan BDD:tä, ja siitä huolimatta halus avata suunsa asiassa, saa ne ihan rauhassa ihmetellä miks oon blokannu ne kaikista yhteydenpitoväylistä.

oman vääristyneen kehonkuvani keskellä tiedostan toki jollain järjen tasolla, etten voi olla kovin ylipainoinen - mut jos mä saan kuulla tollasta piristävää palautetta ihmisiltä, en osaa edes kuvitella, kuinka julmalla tavalla kohdellaan sellasia, joiden bmi on yhtään enemmän kuin mun.

plääh. onpas ankeeta tekstiä. mulle kuuluu oikeesti ihan hyvää tällä hetkellä.