joskus harvoin käy niin et terapiasta tullessa on paskempi olo kuin sinne mennessä. eilen oli sellanen päivä. maski naamalla ei muuten oo ollenkaan mukava itkee.

puhuttiin ensin mun suorittamismentaliteetista, kuinka vaikee mun on päästää siitä irti ja tehdä asiat ainoastaan riittävän hyvin. huomasin et puheenaihe ahdisti, koska jep, mä haluun tehdä kaiken mitä teen, yleensä mahdollisimman hyvin ja se saattaa joissain tapauksissa johtaa loputtomaan vänksläämiseen ja ittensä ruoskimiseen. mut vasta keskustelun kääntyessä kesään, mun kehoon ja mahdolliseen altistamisharjotukseen (tulisin vastaanotolle ilman peittäviä sukkahousuja) mä menin jotenkin ihan tolaltani. mussa vaan laukes tää alkavan kesän aiheuttama stressi, se, kuinka paljon mä vihaan tätä aikaa kun ei tiedä mitä laittaa päälle jotta 1) ei tarttis paljastaa ihoa mutta 2) ei olis liian kuuma. kerroin kuinka oon nyt joutunu esimerkiks epiloimaan kaikki ihokarvani irti käsiä ja kainaloita myöten, koska häpeen niitä niin paljon.

tietenkin riittävän hyvä on olennainen ajatus myös kaikessa siinä mikä liittyy minäkuvaan. mutku ainahan vois olla parempi. kaikessa. ei täydellinen, en mä sitä edes tavottele, mutta mahdollisimman hyvä. jos tiedän että voisin suoriutua asioista vielä paremmin, miks en pyrkis siihen? jos voin näyttää vähän paremmalta, miks en rauhottais itteäni näillä toiminnoilla? kuka itseään (ja muita) kunnioittava ihminen ei haluis olla paras versio itestään? tällä hetkellä en keksi muuta syytä kuin sen, et paremmin tekeminen ja paremmalta näyttäminen on ihan helvetin raskasta ja kuluttavaa.

ei siitä itkusta meinannu tulla loppua, ja paha olo on jatkunu vielä tänäänkin. en oo halunnu katella peiliin. emmä tiiä, täytyy miettiä sitä sukkahousuhommaa. tuntuu, etten oo valmis sellaseen altistukseen vielä. mut kaikista pahimmalta tuntuu se, et oon yhä näin sairas tän kehonkuvani kanssa, vaik muilta osin edistymistä on tapahtunu paljon. hyvin paljon, enhän mä oikeestaan jaksa edes meikata enää. sairaus kiusaa mua vihjailemalla et kaikki on helpompaa nyt, koska maskeja täytyy pitää. mites sitten suu pannaan, kun maskit otetaan pois? mites sitten ollaan riittävän hyviä, kun koko naama kaikessa kamaluudessaan näkyy? hmm? se väittää, että oikeesti vain korona-aika on helpottanu mun oireistoa.

joo, se on raskainta, tajuta, että on sairaampi kuin kuvitteli tällä hetkellä olevansa. kyllä mä tiedän, ettei ruumiinkuvanhäiriöstä koskaan parannuta, sen kanssa voi vaan oppia elämään. 25 vuoden sairastamisesta viimeset kaks vuotta on ollu huomattavasti helpompia, koska terapia.

silti jotenkin laimeelta tuntuu nyt kaikki se muu edistys, kun säätilan pieni muutos ajaa mut suttuseks kasaks nenäliinoja ja pakkomielteitä.

voitaisko kesävihasta puhua enemmän?