palatakseni edellisiin eroajatuksiin. me ollaan puhuttu avioerosta lukuisia kertoja vuosien varrella. puoliso oli hakemassa eroa ensimmäisenä jo kauan sitten, sen jälkeen väännettiin ja käännettiin siitä yhdessä moneen kertaan ja päädyttiin toistaseks vaan avioehtoon viitisen vuotta sit. viime vuosina mä oon ollu se joka on ilmassu tyytymättömyyttään. silti ollaan taloudellisesti sidoksissa tähän kiinteistöön ja muihin velkoihin molemmat. siks ei oo realistista kenenkään kannalta erota vielä, just nyt. mut mä pelkään, oon pelänny jo pitkään, et tää on jälleen kerran paitsi suhde, jossa roikun kun en keksi muutakaan ja tähän on nuorena lupauduttu, myös epämukavuustekijä johon tunnollisuuden ja velvollisuuden takia jumiudun koska ajattelen liikaa muita ja niiden tunteita. mul on ollu koko elämän halki tapana tyytyä erinäisiin olosuhteisiin oman hyvinvointini kustannuksella.

oon avoimesti ilmassu toiselle jo kauan sitten, et mun mielestä me sitouduttiin liian isoihin asioihin liian nopeesti, ja että mä kadun niitä päätöksiä. mulla oli takana huono suhde jossa tulin jätetyksi täysin puskista, ja jälkikäteen ajatellen taisin olla taas niin rakkauden- ja hyväksynnänjanoinen, et aloin heti seurustella kun tapasin jonkun turvallisemman. ylipäätään oon viettäny aikuisuuteni vaan tosi pitkissä suhteissa ja avoliitoissa vaikka olis ollu fiksumpaa esimerkiks asua pidempiä aikoja omillaan. nää ei mitkään tuu uutisina jos alkaisin näistä taas puhua puolisolle. uus asia on se, et mun tunteet on kadonnu. ei sinänsä rakkaus tai välittäminen sitä kohtaan mut romanttiset tunteet. ja etenkin kun niille vähille mitä oli vielä, sanotaan vuos sitten jäljellä, ei saa vastakaikua eikä niistä voi keskustella, niin mulla on itelläkin menny täysin motivaatio väkisin ettiä niitä itestäni ja toisesta.

välillä mietin et miks edes jumitan näissä suhteissa miehiin kun mun seksuaalinen suuntautuminen ois avoin paljon monipuolisemmallekin rakkauselämälle. mitä jos oon vaan eläny ihan väärin itteäni kohtaan koko ajan, eikä nää siks toimi?