mieliala parani menkkisten mentyä. en tiedä onko sillä mitään osuutta asiaan, että myös ruokahalu ja näläntunne katoaa niiden jälkeen. ei tartte aktiivisesti miettiä laihduttamista hetkeen, kun kaikki syöminen etoo.

eilen oli mukavan pilvinen vapaapäivä - sain tehtyä puutarhahommia. eka erä tulppaaneja ehti jo kukkia ja lakastua, nyt odotan seuraavia eri värisiä. koreakurjenmiekat on lähteny kivaan kasvuun vesiaiheen vierellä ja pionien nuput toivottavasti kypsyy kukintaan pian. hauskaa etten muista mihin istutin minkäkin värisiä, niin ne on yllätys. syreenit puhjennee lähempänä juhannusta. siirsin lisää ihania vaaleensinisiä lemmikkejä perennapenkkiin talon takaa, josta ne ei näy ja niiden kauneus menee näin ihmismäisen itsekkäästi ajatellen hukkaan. istutin hortensiaa isompaan ruukkuun ja jaoin orvokkeja vähän pienempiin niin että niistäkin saa tulevaisuudessa lisää. lisäks kaivoin ystävälle kuunliljoja kun se niitä halusi, ja ne pitää muutenki välillä harventaa.

tänään mutsin ja sen parin ystävän kanssa lounaalle. onneks huominen on kokonaan vapaa, koska sit alkaa tiukat pari viikkoa työhommissa. oon saanu nyt muutaman uuden asiakkaan ja se näkyy tietysti kalenterissa. onneks myös palkassa, niin raaskin tulevien sitoumusten jälkeen pitää vähän tavallista enemmän kesälomaa heinäkuussa. oon kuin yrittäjä: saan vain just sen verran rahaa kuin teen töitä. sen takia oon ahkeroinu ja yrittäny jaksaa parhaani mukaan, vaikka toisinaan väsyttää hulluna. yksittäisetkin vapaapäivät auttaa palautumaan, kunhan saan olla ihan yksin ja lähinnä vaan nukkua, mut todelliseen rentoutumiseen vaaditaan pari viikkoa.

jonkinlainen itsetuntoboosti tuli jostain monen asian sopivasta yhteentörmäyksestä ja sitä kesti pari päivää tässä. tänään oon sit jo itkeny turhuuksista. olin aivan liian pälpättävä eli rasittava ihminen tatuoijan penkissä (oma arvio) ja illalla puoliso tiuski mulle parista asiasta ja se sai padot ratkeemaan.

ehkä valvottu jääkiekkofinaali ja sen takia juotu kahvi pilas yöunet joten olinkin hereillä sit aamuneljästä saakka, jonka jälkeen tosiaan menin leimauttamaan viimeisen ison projektin oikeaan takapohkeeseen. ehkä kaiken tän vollotuksen takana on väsymys. lääke mälsyyteen: en oo syöny tänään kuin yhden ruisleivän ja liikaa kahvia, joten katoin äsken huttua suoratoistolta ja söin vähän vaniljajäätelöö merisuolalla, murskatuilla pähkinöillä ja vaahterasiirapilla. tulee muuten paljon halvemmaks kuin valmiit suolainen kinuski-boxit.

oon nyt päättäny kirjottaa sen helvetin kirjan epämuotoisuuskammosta eli ruumiinkuvanhäiriöstä. tästä sairaudesta ei suomeks tällä hetkellä löydy ilmeisestikään mitään, koska yleistymisestä huolimatta tää on tosi huonosti täällä tunnettu. ainakin kehitän ajatustani kirjasta tästä eteenpäin jatkuvasti, eli oon jo prosessissa, ja siihen pelkkään muistelmakompostin mylläämiseen ja faktojen ym. taustottamiseen saattaa kulua itessään helposti vaikka vuosi. ei kai tässä kiire oo. tarkotus on liittää mukaan asiantuntijalausuntoja, väitöskirjamateriaalia, tutkimustietoa, vertaisten henkilökuvia ja/tai haastatteluja. lisäks paljon visuaalisuutta eli mun valitsemia tai tekemiä kuvia, maalauksia, piirustuksia ja niin edelleen. yhden kirjan oon jo elämässäni vastaavalla tavalla  toimittanu, joten tiedän mitä se vaatii.

nukkumaan. onneks ei oo aikasta herätystä.

vatsalaukku niin kutistunu että jaksan vaan yhden ruisleivän vaikka pitäis kai syödä enemmän. oon monta päivää ainoastaan imeskelly karkkeja yksitellen ja juonu hirveet määrät vettä ja kahvia. tuleekohan tälle päänsisäiselle taistolle oletettua lihavuutta vastaan koskaan loppua? vaaka sanoo LOW mutta se tarkottaa et paristot on lopussa, ei sitä että olisin laihtunu. en edes haluu vaihtaa pattereita että saisin tietää, koska pelkään et paino on edelleen sama vaikka tekisin mitä. joka toinen viikko mietin et tässä ittensä kiusaamisessa ei oo järkeä, koska lääkekilot ei irtoa ja mulla on vaan koko ajan pahempi syyllisyys syömisestä, ja joka toinen viikko ajattelen et helvetti, jos muut pystyy olee syömättä ja laihtumaan, niin munkin on pystyttävä.

oon niin väsyny tähän. näen vain paksut sormeni ja poskeni ja kuvittelen että niistä eroon pääseminen ratkasee jonkun suuren salaisuuden elämässä ja siitä tulee yhtäkkiä siedettävää.

mieliala on just tällä hetkellä ookoo mut unet uuvuttaa: haluisin vaan nukkua ja oikeesti levätä öisin ja päikkäreillä, mutta ei, kun täytyy taistella sosiaalisissa tilanteissa mitä ihmeellisimmissä ympäristöissä. yhä useammin joudun seksuaalisiin kanssakäymisiin ja erilaisiin työsuorituksiin. herään unilta aina jotenkin nolattuna ja epävarmana siitä, et teinkö kaiken oikein, ja mihin kaikkeen tääkin nyt taas vaikuttaa.

yrttipenkistä on tulossa jo persiljaa, ruohosipulia, salviaa ja timjamia, villirucolakin näytti käynnistyneen. jatkuva yrttien ostaminen tulis aika kalliiks joten oon ruokaa laittavana ihmisenä näistä aiemmista monivuotisista iloinen.

töitä on ollu sopivasti mut nyt oon flunssassa. katotaan joudunko perumaan viikonlopun työt ja muut menot, vai selviänkö ffp2:n voimalla ja etäisyyttä pitämällä kuten tänään. en oo muuten kovin kipeä mutta kurkkuun sattuu ja ääni on käheä, päätä hiukan jomottaa.

noh, masennus ja itseinho pääsee tätä fyysistä reittiä ulos ilmeisesti, kun ne ei enää vaivaa.

silti jonkinlainen keskivartaloa sisältä puristava itseinho yrittää pesiytyä muhun, eli mieliala ei sinänsä oo ollenkaan parempi. en tiedä auttaako tähän mikään muu kuin sietäminen. en myöskään muistanu et keväät saattaa joskus olla näin vaikeita.

harkitsen jos jaksaisin tehdä pihatöitä. kurjenmiekat pitäis istuttaa ja yrttipenkit siivota.

mun mieliala on samalla tavalla maassa kuin joskus jätetyksi tulemisen jälkeen. niin masentunu ja turtunu, ettei osaa edes itkeä, koska tunteiden ilmasukyky on jotenkin tukkeutunu. ei oikein tiedä mille on sanonu hyvästit, tietää vaan että jokin on peruuttamattomasti ohi ja menetetty. tätä on nyt kestäny pari viikkoa enkä keksi muuta syytä kuin jonkun kevätväsymyksen. voisin vaan nukkua, ja oon nukkunutkin. täytynee soittaa yks puhelu, vaikka ei yhtään huvita, mut sen jälkeen voisin jatkaa nukkumista. uneen vaipumisen tunne taitaa olla mun lempiharrastus tällä hetkellä. kulunut, melkein kuukauden kestäny ympärivuorokautinen työputki vei kaikki mehut. työ oli mukavaa enkä kokenu uupumusta sen aikana, joten tää väsymystila yllätti.

unessa mun elämäni kamalin kumppani pyys multa anteeks ja myönsi tehneensä virheen mun suhteen. epäilen edelleen tapahtuko se, edes unessa. se ei oo ihminen joka kykenis tekemään niin.

unissa on nyt ollu yltäkylläisesti marsipaania ja toffeeta ynnämuuta, jopa äsken päikkäreillä valmistin jotain ihmeen nougat'ta, ja mietin että liekö seurausta tästä mun jatkuvasta painon kanssa kamppailusta ja yrityksestä olla edelleen syömättä. todellisuudessa kilot junnaa tasan samassa lukemassa, mut näen itteni tosi lihoneena peilissä ja joissain valokuvissa. mä katson mun rannetta nyt tässä ja se on kyllä ohut, samoin olkavarsi, kuitenki peilissä näen molemmat vähintään 1,5-kertaisina pullataikinapötköinä. miksei järki mene sairauden edelle vieläkään? mulla on vakava dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö jota oon sairastanu pian 30 vuotta, ja silti pidän totena sitä minkä peili sanoo. ihminen tuppaa uskomaan sen mitä näkee. eikä lihavuus oo aina pelkkää näkemistä: se on tunne. niin kuin se on rumuudenkin kanssa. tunnen kuinka se leijuu mussa ja oikein höyryää, on niin vastenmielistä että mädättää kaiken ympärillään. joskus 26-vuotiaana, sairaimmillani sitten teini-iän, kuvittelin aidosti sen leviävän muihin ihmisiin ulkona joten pidin mustaa huppua, kaulaliinaa ja aurinkolaseja, mielellään myös sateenvarjoa. kasvomaskeja ei sillon tainnu olla saatavilla.

tällä viikolla on paljon vapaata. järjestin aikaa ihan vaan makoiluun ja nukkumiseen, koska ens maanantaina alkaa monen viikon työputki. soitin just yhdelle asiakkaalle joka tulee pitkäks aikaa ja toivotin tervetulleeks etukäteen. hän kehui kuinka nukkuu niin paljon paremmin mun luona kuin kotona. toiselle soitin kysyäkseni miten se jakselee, koska sillä on ollu itsetuhosia ajatuksia. lupasin soittaa taas ylihuomenna. tää työ on enemmän kuin joku perusduuni joka kytketään suurimmaks osaks aikaa pois päältä. tää on ystävyyssuhteita ja huolenpitoa ihmisiä kohtaan joilla ei oo muita.

välillä mietin onks mun työhistoria edelleen osa ongelmaa liittyen BDD:hen. vielä kolmikymppisenä ajattelin että mun on tehtävä äärimmäisen paljon hyviä tekoja, autettava mahdollisimman monia muita, ja luotava esimerkiks aina vaan kauniimpaa taidetta ja pianomusiikkia maailmaan korvauksena siitä kärsimyksestä, jonka ulkoisella vastenmielisyydelläni aiheutan ihmiskunnalle.

sit muistan et mä aidosti välitän muista, heikompiosaisista ihmisistä liikaa, jotta toi olis totta.